TOINEN OSA.
XLVIII.
PAROONITAR DE MACUMER KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
15 p:nä lokakuuta 1833
No niin! Ihmiset ovat oikeassa, Renée, sinulle on puhuttu totta. Olen myynyt kaupunkitaloni, olen myynyt Chantepleursin ja vuokratilat Seine-et-Marnessa; mutta että minä olisin hullu ja häviön partaalla, se on sentään liikaa. Laskekaamme. Myynnin jälkeen on Macumer-raukan omaisuudesta jälellä noin kaksitoistasataatuhatta frangia. Teen niistä sinulle, sinä kokenut sisareni, tarkasti selkoa. Yhden miljoonan olen sijoittanut kolmen prosentin arvopapereihin, silloin kun nämä olivat arvoltaan viisikymmentä frangia, ja siten olen hankkinut itselleni kuudenkymmenentuhannen frangin tulot sen kolmenkymmenen sijasta, jonka sain maatilastani. Ajattele, asua kuusi kuukautta vuodesta maalla, tehdä siellä arentisopimuksia, kuulla noiden vuokraajien alituisia valituksia, jotka maksavat milloin tahtovat, riutua ikävissään niinkuin metsästäjä, silloin kun ilma on sateinen, pitää elintarpeita myytävänä ja myydä niitä tappiolla; Parisissa taaskin ylläpitää kaupunkitaloa, joka merkitsee kymmenentuhatta frangia korkoja, sijoittaa rahoja notarioiden kautta, odottaa korkoja, haastaa käräjiin ihmisiä saadakseen maksua, tutkia hypoteekkilainsäädäntöä, sanalla sanoen hoitaa liikeasioita Nivernais'ssa, Seine-et-Marnessa, Parisissa, mikä kuorma se on, minkälaisia ikävyyksiä, pettymyksiä ja tappioita se tuottaakaan kaksikymmentä seitsemän-vuotiaalle leskelle! Nyt on omaisuuteni sijoitettu valtion obligatsioneihin ja sensijaan, että maksaisin veroa valtiolle, saan itse ilman minkäänlaisia lisäkulunkeja valtion rahastosta joka kuudes kuukausi kolmekymmentätuhatta frangia, jotka sievä, pikkuinen virkamies tuo minulle, hymyillen lukien eteeni kolmekymmentä tuhannenfrangin seteliä. Jos Ranska tekee vararikon? huomauttanet. Ensinnäkin:
Etäinen niin ei vaara mieltäin vaivaa.
Pahimmassa tapauksessa vähentäisi Ranska korkeintaan puolet tuloistani; ja silloin vieläkin olisin yhtä rikas kuin mitä olin ennen sijoituksiani; sitä paitsi siihen asti, kunnes tuo onnettomuus tulee, olen jo ehtinyt nostaa kaksi kertaa enemmän kuin mitä entiset tuloni olivat. Tuollainen valtio-onnettomuus voi tapahtua vain kerran vuosisadassa ja sillä välin on aikaa säästää kokoon pääomaa. Ja kaiken lisäksi eikö kreivi de l'Estorade ole puoli-tasavaltaisen heinäkuun-Ranskan pääri? Eikö hän ole sen kruunun tukipylväitä, jonka kansa on tarjonnut Ranskan kuninkaalle? Voinko olla levoton, kun minulla on ystävänä valtiovarain toimituskunnan päällikkö, tuo suuri rahamies? Ja sitten uskalletaan väittää, että minä olen järjiltäni! Minä teen melkein yhtä nerokkaita laskelmia kuin sinun kansalaiskuninkaasi.
Tiedätkö, mikä se on, joka antaa naiselle tällaisen algebrallisen viisauden? Rakkaus! Oi! nyt en voi enää kauemmin salata sinulta käyttäytymiseni salaisia syitä, joita yksin sinunkaan terävänäköisyytesi, hellä uteliaisuutesi ja hieno vaistosi eivät ole kyenneet arvaamaan. Menen kaikessa hiljaisuudessa naimisiin eräässä kylässä lähellä Parisia. Minä rakastan ja minua rakastetaan. Minä rakastan niin paljon kuin yleensä voi rakastaa nainen, joka jo tietää, mitä rakkaus on. Minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä mies voi rakastaa naista, joka jumaloi häntä. Anna minulle anteeksi, Renée, että olen lymyillyt sinua ja koko maailmaa! Jos Louise-ystäväsi täten vetäytyykin piiloon kaikkien katseilta ja jos hän ei tahdokaan tyydyttää ihmisten uteliaisuutta, niin myönnä, että rakkauteni Macumer-parkaa kohtaan velvoittaa minut tähän epäsuoruuteen. L'Estorade ja sinä olisitte murhanneet minut epäilyksillänne, hämmentäneet minut varoituksillanne ja huomautuksillanne. Sitäpaitsi olisivat olosuhteet voineet tulla avuksenne. Sinä yksin tiedät, mihin määrin minä olen mustasukkainen ja sinä olisit suotta rääkännyt minua. Kaiken sen, mitä sinä ehkä tulet pitämään hulluutena, olen tahtonut tehdä yksin, omin päin, oman sydämeni ääntä seuraten, aivan kuin nuori tyttö, joka viekkaudella voittaa vanhempiensa valvonnan. Rakastettuni koko omaisuus on kolmekymmentätuhatta frangia velkaa, jonka minä olen maksanut. Mikä huomautusten aihe jo tämäkin! Te olisitte varmasti koettaneet todistaa minulle, että Gaston on keinottelija, ja miehesi olisi vakoillut tuota rakasta lasta. Minusta on ollut hauskempaa itse tutkia häntä. Nyt on hän jo kaksikymmentäkaksi kuukautta seurustellut kanssani ja osoittanut huomiotaan minulle; minä olen kahdenkymmenen seitsemän vuotias, hän kahdenkymmenen kolmen. Naisen ja miehen välillä on tämä ikäerotus ääretön. Siinä uusi onnettomuuden aihe! Kaiken lisäksi on hän vielä runoilija ja hän on elänyt kynällään; siitä jo käy sinulle selville, että hän on elänyt melkein tyhjällä. Tuo rakas runoilija tyhjäntoimittajani lekottelikin useammin ulkona päivän-paisteessa ilmalinnoja rakennellen kuin istui kurjassa ja pimeässä kopissaan runoja kirjoitellen. Mutta kirjailijoita, taiteilijoita ja kaikkia, jotka tekevät työtä vain ajatuksillaan, pitävät yleensä käytännön ihmiset hyvin epävakaisina. He omaavat niin monenlaisia oikkuja, saavat niin paljon päähänpistoja, että ihmiset luonnollisesti luulevat, että heidän sydämensä on samanlainen kuin heidän päänsäkin. Huolimatta maksetusta velasta, ikäerosta ja runoudesta olen muutaman päivän kuluttua, en antautuva, kuten kahdeksan vuotta sitten kokemattomana, tietämättömänä ja uteliaana, vaan itsetietoisesti antava itseni hänelle. Tämä tapahtuu yhdeksän kuukautta kestäneen arvokkaan vastarinnan jälkeen, jonka aikana en ole sallinut hänen edes suudella kättäni, mitä siveimmän ja hienotunteisimman lemmenhaaveilon jälkeen, ja niin suurella alistumisella odottaa hän minua, että hyvin vielä voisin lykätä avioliittoni vuodeksi eteenpäin, mutta tässä kaikessa ei ole vähintäkään orjailemista, se on jaloa palvelemisen halua, ei arvotonta alistumista. Ei kellään ole ylevämpää sydäntä kuin sulhasellani, ei kenkään voi olla henkevämpi ja hellempi kuin hän, ei kenenkään rakkaus voi olla sielukkaampaa kuin hänen. Ah, enkelini, hän johtaakin sukujuurensa harvinaisista ihmis-aineksista! Esitän parilla sanalla sinulle tässä hänen elämäntarinansa.
Ystävälläni ei ole muuta nimeä kuin Marie Gaston. Hän on tuon kauniin lady Brandonin poika, josta sinäkin olet mahtanut kuulla puhuttavan ja jonka lady Dudley koston toimenpiteillään surmasi suruun; julma juttu, josta tuo rakas lapsi ei tosin tiedä mitään. Hän ei ole äpäräpoika, mutta kuitenkin aviorikoksen hedelmä. Marie Gastonin toimitti kouluun Toursissa hänen veljensä Louis Gaston, josta opistosta hän pääsi ulos 1827. Pantuaan veljensä kouluun, lähti Louis Gaston muutama päivä senjälkeen merille onneaan etsimään, kuten muuan vanha nainen, joka on ollut Marie Gastonin kaitselmus, sanoi hänelle. Vanhemmasta veljestä tuli siten merimies ja tämä kirjoitti hänelle silloin todellakin isällisiä kirjeitä, jotka todistivat kaunista ja jaloa mielenlaatua, mutta hän viipyi edelleenkin kaukomatkoillaan. Viimeisessä kirjeessään hän ilmoitti Marie Gaston'ille, että hänestä oli tullut merikapteeni jossakin amerikkalaisessa tasavallassa, en muista missä, ja kehoitti häntä olemaan hyvässä toivossa. Voi, kolmeen vuoteen ei tuo rakas resumekkoni ole enää saanut häneltä mitään kirjettä; ja hän rakastaa tätä veljeään niin suuresti, että hän on ollut aikeissa lähteä häntä etsimään. Suuri kirjailijamme Daniel d'Arthez sai hänet kuitenkin estetyksi tästä hulluudesta ja osoitti muutenkin jaloa myötätuntoa Marie Gastonia kohtaan, jolle hän useasti antoi, kuten runoilijani mehevällä kielellään sanoi "leivänkannikan käteen ja katon pään päälle." Ajattele tuon lapsi-rukan puutteen-alaisuutta: hädässään hän luuli, että nerous olisi nopein keino hankkia itselleen varallisuutta! Eikö se ole niin hullua, että voi nauraa itsensä vallan piloille! Vuodesta 1828 vuoteen 1833 on hän koettanut luoda itselleen nimeä kirjallisuudessa ja luonnollisesti on hänen elämänsä tämän ajan ollut mitä vaikeinta kamppailua, pelkoa, tuskaa, toivoa, työtä ja puutetta sekaisin! Liiallisen kunnianhimon kiihoittamana hän Arthezin hyvistä neuvoista huolimatta tuli yhä vain suurentaneeksi velkojensa lumipalloa. Hänen nimensä alkoi kuitenkin jo tulla huomatuksi silloin, kun hänet ensimäisen kerran tapasin markiisitar d'Espardin luona. Hänen aavistamattaan tunsin jo ensi hetkestä alkaen myötätuntoa häntä kohtaan. Kuinka on mahdollista, ettei hän aikaisemmin ole saanut rakkautta osakseen? Kuinka on hänet säästetty minulle? Oi, hänellä on nerokkuutta ja henkevyyttä, sydäntä ja ylpeyttä; naiset aina pelkäävät sellaisia täydellisiä suuruuksia. Eikö tarvittukin satakunta voittoa, ennenkuin Joséphine miehessään, pikku Bonapartessa, keksi Napoleonin! Tuo viaton olento luulee tietävänsä, kuinka paljon minä rakastan häntä! Poloinen Gaston! hän ei edes aavista sitä; mutta sinulle tahdon sanoa sen, sinun täytyy se tietää, sillä, oma Renée'ni, tämä kirje sisältää tavallaan niin sanoakseni minun testamenttini. Paina sanani tarkalleen mieleesi!
Tällä hetkellä olen varma siitä, että minua rakastetaan niin paljon kuin yleensä naista voidaan rakastaa täällä maan päällä ja minä uskon, että minua odottaa ihanteellinen aviollinen yhdyselämä, johon minä puolestani tuon sellaisen rakkauden, jollaista en koskaan ennen ole tuntenut… Niin, vihdoinkin nautin siitä rakkaudesta, jonka tunnen omassa rinnassani. Sen, mitä nykyään kaikki naiset vaativat rakkaudelta, sen antaa minulle tämä avioliitto. Minä tunnen Gastonia kohtaan samanlaista ihailua, jota minä itse herätin Felipe-raukassani! En ole enää oma herrani, minä vapisen tuon lapsen edessä, aivan kuin abenserragi vapisi minun edessäni. Sanalla sanoen minä rakastan enemmän kuin minua rakastetaan; värisen ja säikyn kaikkea, minulla on vallan naurettavia pelonaiheita, pelkään tulevani hyljätyksi, pelkään sitä, että tulen vanhaksi ja rumaksi, kun Gaston vielä on nuori ja kaunis, pelkään, etten miellytä häntä tarpeeksi! Kuitenkin luulen omaavani sellaiset ominaisuudet, sellaisen uhrautumiskyvyn ja henkevän viisauden, että voin, en ainoastaan ylläpitää, vaan vielä kasvattaa suuremmaksikin tätä rakkautta yksinäisyydessä, kaukana maailman melusta. Jos epäonnistuisin, jos tämä salaisen rakkautemme ihana runoelma loppuisi, — mitä sanonkaan: loppuisi! — jos Gaston eräänä päivänä rakastaisi minua vähemmän kuin edellisenä, jos huomaisin sen, Renée, niin tiedä, että en häntä, vaan itseäni siitä syyttäisin. Se ei olisi hänen vikansa, vaan minun. Tunnen kyllä itseni, olen luotu enemmän rakastajattareksi kuin äidiksi. Sanon sinulle myös etukäteen, että kuolisin silloin, vaikka minulla olisi lapsiakin. Ennenkuin siis teen tilini kaikkien mahdollisuuksien varalta, rukoilen sinua, oi oma Renée'ni, olemaan äidin sijaisena lapsilleni, annan ne sinulle perinnöksi, jos tällainen onnettomuus minua kohtaa. Sinun kiihkomielinen velvollisuudentuntosi, sinun kallisarvoiset luonteenominaisuutesi, sinun lapsirakkautesi ja hellyytesi minua kohtaan, kaikki tämä on tekevä minulle silloin kuoleman vähemmän katkeraksi, en uskalla sanoa suloiseksi. Tämä päätös, jonka itsekseni olen tehnyt, on omiaan antamaan tälle avioliitolle eräänlaisen kammottavan juhlallisuuden leiman. Sentähden en myöskään halua ketään todistajia, jotka tuntevat minut; vihkiminen tapahtuu kaikessa salaisuudessa. Silloin saan rauhassa yksin väristä; minun ei tarvitse nähdä levottomuutta rakkaissa silmissä, ja minä yksin tiedän, että allekirjoittaessani uuden avioliittosopimuksen olen kenties samalla allekirjoittanut oman kuolemantuomioni.