Armand, joka ensimäisinä kouluvuosinaan oli hidas käsittämään, raskaaseen mietiskelyyn taipuvainen, ja joka sentähden teki minut levottomaksi, on äkkiä kuin herännyt. Varmaankin on hänelle selvinnyt alustavien töiden tarkoitus, jota lapset useinkaan eivät huomaa; niillä koetetaan nimittäin juurruttaa heihin kuuliaisuutta, joka on koko yhteiskunnan perusta. Ah, ystäväni, muutamia päiviä sitten oli minulla ilo nähdä Armandini seppelöitynä julkisessa tutkinnossa itse Sorbonnessa. Kummipoikasi sai ensimäisen palkinnon runonkirjoituksessa. Kun Henrik IV:n koulun palkinnot jaettiin, sai hän kaksi ensipalkintoa, runon sepityksessä ja ainekirjoituksessa. Aivan kalpenin, kun kuulin hänen nimeään huudettavan ja minun teki mieli huudahtaa: Minä olen hänen äitinsä! Naïs puristi kättäni, niin että oikein koski, jos nyt tuollaisina hetkenä yleensä voi tuntea tuskaa. Oi, Louise, tuo juhla korvasi monin kerroin kaiken hukkaan menneen rakkauden.
Veljen menestys on kannustanut myös pikku Renétäni, joka tahtoo päästä kouluun niinkuin vanhempikin veli. Nuo kolme lasta kääntävät välistä koko talon ylösalaisin, he huutavat niin ja pitävät sellaista meteliä, että voi tulla aivan kuuroksi siitä. En käsitä, miten yleensä kestän sitä, sillä minä olen aina heidän kanssaan; en ole koskaan luottanut keneenkään, en edes Maryyn, kun on ollut kysymyksessä pitää silmällä lapsia. Kauniista äidinkutsumuksesta on kuitenkin niin paljon iloa! Nähdä lapsen luopuvan leikistään tullakseen syleilemään minua, ikäänkuin jonkun sisäisen tarpeen pakoituksesta… mikä ilo! Sitäpaitsi voi heidän suhteensa tehdä tuollaisissa tilanteissa paremmin huomioita. Yksi äidin velvollisuuksia on koettaa jo pienestä alkaen tutkia lapsiensa taipumuksia, luonnetta ja kutsumusta, jota ei mikään opettaja voi tehdä. Kaikki lapset, joita äidit ovat kasvattaneet, käyttäytyvät kauniisti ja tahdikkaasti ja tämä jo on omiaan korvaamaan luontaisen lahjakkaisuuden, jota vastoin synnynnäinen lahjakkaisuus ei koskaan voi korvata sitä, mitä miehet oppivat äideiltään. Nämä erilaisuudet miehissä tulevat näkyviin salongeissakin; jonkun nuoren miehen tavasta olla ja käyttäytyä voi heti päättää, näkyykö siinä naisellisen vaikutuksen jälkiä vai ei. Miksi siis riistää lapsilta sellaista etua? Kuten näet tuottaa velvollisuuksieni täyttäminen minulle kallisarvoisia ilonaiheita.
Armandista tulee, siitä olen aivan varma, mitä erinomaisin virkamies, kunnollisin päällysmies, tunnollisin edustaja, mitä ikinä voi ajatella; jota vastoin pikku Renéstäni tulee maailman rohkein, taitavin ja samalla kavalin merimies. Tuolla pikku veitikalla on teräksinen tahto; hän saa aina kaikki, mitä hän tahtoo, hän osaa käyttää tuhansia koukkuja päästäkseen päämääräänsä ja jos ei tuhatta tepsi, keksii hän vielä tuhatensimäisen. Sensijaan että rakas Armandini levollisesti mukautuu asiain menoon tutkistellen niiden syitä ja vaikuttimia, niin Renéni riehuu, ponnistaa, keksii, tekee laskelmia ja löytää lopuksi jonkun heikon liitoksen; jos hän saa siihen vain veitsenteränkään työnnetyksi, mahduttaa hän siitä sisälle pian myös omat pikku vaununsa. Mitä Naïsiin tulee, niin on hän siinä määrin itseni kaltainen, että en näe mitään eroa hänen ja itseni välillä. Ah, rakkaani, kuinka on hauskaa laitella somaksi tuota rakasta pikku tyttöä; minä palmikoin ja kiharoin hänen tukkaansa ja punon heleimmät rakkauden-unelmani hänen kutreihinsa; tahdon nähdä hänet onnellisena, saakoon hän sen, joka häntä rakastaa ja jota hän rakastaa. Oi, Jumalani! Somistellessani häntä, sitoessani viheriäisiä nauhoja hänen hiuksiinsa ja pujotellessani puolikenkiä hänen pieniin suloisiin jalkoihinsa vihlaisee sydäntäni usein eräs ajatus, joka vilahtaa aivoissani ja joka melkein lyö minut tainnoksiin. Voiko kukaan määrätä tyttärensä kohtaloa! Kentiespä hän lahjoittaa rakkautensa arvottomalle, tai kentiespä hän ei koskaan saa vastarakkautta siltä, jota hän rakastaa. Usein katsellessani häntä nousevat kyyneleet silmiini. Luopua tuollaisesta suloisesta olennosta, tuollaisesta kukkasesta, ruususta, joka on kasvanut helmastamme niinkuin nuppu ruusupensaasta ja antaa se miehelle, joka ryöstää meiltä kaikki! Kolmeen vuoteen et ole kirjoittanut minulle noita kolmea sanaa: minä olen onnellinen. Olet kääntänyt ajatukseni avioliittonäytelmään, joka on jotakin kauheaa äidille, joka on niin suuressa määrin äiti kuin minä. Hyvästi; en tiedä, miksi kirjoitan sinulle, sillä sinä et ole ansainnut ystävyyttäni. Oi, vastaa minulle, rakas Louiseni!
LII.
ROUVA GASTON ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Huvimajassa.
Kolme vuotta kestänyt vaitioloni on ärsyttänyt uteliaisuuttasi, ja sinä kysyt, minkätähden en ole kirjoittanut sinulle, rakas Renée'ni. Mutta näetkös, ei löydy mitään sanoja, ei mitään kieltä ilmaisemaan onneani; sieluillamme on kylliksi voimaa kantaa sitä, siinä kaikki parilla sanalla sanottuna! Meidän ei tarvitse tehdä pienintä ponnistusta ollaksemme onnellisia, me ymmärrämme toisemme kaikessa. Kolmen vuoden aikana ei ole pienintä soraääntä ollut tässä yhteissäveleessä, ei pienintä eroavaisuutta tunne-ilmaisuissamme, ei pienintä erimielisyyttä tahtomisessamme. Sanalla sanoen, kultaseni, näissä tuhannessa päivässä ei ole ollut ainoatakaan, joka ei olisi kantanut jotakin erikoista hedelmää, ei hetkeäkään, jota ei mielikuvitus olisi huumauksellaan sähköittänyt. Olemme vakuutettuja ei ainoastaan siitä, ettei elämämme koskaan ole käyvä yksitoikkoiseksi, vaan myös siitä, ettei siihen ehkä koskaan voi mahtua koko rakkautemme runous, joka on yhtä rikas ja vaihtelevainen kuin luonto itse. Ei, ei minkäänlaista pettymystä! Me pidämme toisistamme nyt vieläkin enemmän kuin ensimäisenä päivänä ja joka hetki keksimme uusia syitä rakastaa toisiamme. Me päätämme joka ilta, ollessamme kävelyllä päivällisen jälkeen, lähteä Parisiin katsomaan maailmaa, aivan kuin muut sanovat: me lähdemme ihailemaan Sveitsiä.
"Hyvänen aika!" huudahtaa Gaston, "siellä laitetaan sellaista ja sellaista bulevardia, la Madeleine on valmis. Täytyyhän toki käydä sitä katsomassa."
Mitä vielä! Seuraavana aamuna virumme vuoteessa pitkään ja syömme aamiaista huoneessamme, kello tulee kaksitoista, on kuuma ilma, lepäilemme hiukan; sitten hän pyytää, että antaisin hänen katsella itseäni, ja hän katselee minua aivan kuin olisin taulu; hän syventyy, unohtuu tähän katselmukseen, joka kyllä, kuten arvaat, on molemminpuolista. Silloin saamme molemmat kyyneleet silmiimme, ajattelemme ääretöntä onneamme ja vapisemme. Olen yhä edelleenkin hänen rakastajattarensa, joka merkitsee sitä, että annan sellaisen kuvan itsestäni ikäänkuin minua rakastettaisiin enemmän kuin mitä minä rakastan. Tämä on suloista petosta. Meille naisille on niin miehistä nähdä tunteen voittavan himon, nähdä kauniin hallitsijamme pysähtyvän juuri sille rajalle, mihin me toivomme hänen jäävän. Olet pyytänyt minun kuvailemaan sinulle, millainen hän on; mutta, rakas Renée, on mahdotonta piirtää rakastamansa miehen muotokuvaa; ei voi olla rehellinen. Meidän täytyy myöntää suoraan näin meidän kesken puhuen eräs omituinen ja surullinen totuus, joka on seurauksena tavoistamme: maailman miehen ja rakastetun miehen välillä on äärettömän suuri ero, se on niin suuri, että toinen ei missään suhteessa edes muistuta toista. Samalta mieheltä, joka sirokäytöksisen tanssijan tavoin osaa ottaa erittäin rakastettavan asenteen kuiskiakseen meille rakkauden sanoja lieden ääressä, voi puuttua kokonaan kaikki se salainen miellyttäväisyys, jota nainen kaipaa. Päinvastoin voi mies, joka on ruma, vailla tapoja ja jota musta vaatetus ei pue, kätkeä ulkokuorensa alle rakastajan, joka oivaltaa rakkauden sielukkuuden eikä tee itseään naurettavaksi sellaisissakaan tilanteissa, joissa me huolimatta kaikista ulkonaisista eduistamme voimme epäonnistua.
Miehessä sulautuu salaperäisellä tavalla yhteen se, mitä hän näyttää olevan, ja se, mitä hän todellisuudessa on. Löytää mies, jolla avioelämään eristäytyneenä on se synnynnäinen miellyttäväisyys, jota ei voi itselleen hankkia, jonka antiikin kuvanveistäjät ovat esilleloihtineet patsaittensa autuaissa ja siveissä avioliitoissa, tuo antautumisen raikas viattomuus, joka on vanhoissa runoelmissa ja joka alastomuudessaankin tuntuu verhoavan sielun, mies, joka toteuttaa koko tuon ihanteen, joka piilee meissä itsessämme ja kuuluu sopusointujen maailmaan ja joka on epäilemättä kaiken olevaisuuden elähdyttäjä, lyhyesti, tuo suuri kysymys, joka kaikkia naisia heidän mielikuvitteluissaan askarruttaa, saa Gastonissa elävän ratkaisunsa! Ah, rakas ystävä! En tiennyt, mitä rakkaus, nuoruus, sielukkaisuus ja kauneus toisiinsa yhtyneinä merkitsevät. Gastonissani ei ole mitään pingoitettua, hänen miellyttäväisyytensä on vaistomaista, se ilmenee luonnollisesti ja vaivattomasti. Kun vaellamme kahden metsässä, hänen kätensä kiertäessä vyötäisiäni, omani levätessä hänen olallaan ja hänen vartalonsa tukiessa minua, koskettavat päämme toisiaan ja me astumme tasaisin askelin, niin yhteenkuuluvina ja hiljaa, että vastaantulijat voisivat luulla näkevänsä yhden ainoan olennon Homeroksen kuolemattomien henkilöiden tavoin liikkuvan käytävien hiekalla. Välistä teemme pitkiä kävelymatkoja ohimenneestä sateesta vielä kosteitten lehvien alla, kun illan tullen ruohon vihreys vesihelmissä kimaltelee, sanomatta sanaakaan, vain kuunnellen putoavien pisaroiden hiljaista ääntä, nauttien punaisista värisoinnuista, joita laskeva aurinko valaa puiden latvoihin ja harmaisiin runkoihin. Silloin kohoavat ajatuksemme taivaalle kuin äänetön, epämääräinen rukous, kuin anteeksipyyntö onnemme puolesta. Väliin huudahdamme aivan yht'aikaa, kun satumme katsahtamaan jonkun äkkinäisen käänteen tekevän puistokäytävän päähän ja näemme siitä eteemme aukeavan ihanat kaukonäyt. Jospa tietäisit, mikä sulous ja syvyys on tämän pyhän luonnon keskellä vaihdetussa melkein pelokkaassa suudelmassa!… Voisi luulla, että Jumala on luonut meidät juuri täten palvelemaan häntä. Ja me palaamme kotiin yhä enemmän toisiimme ihastuneina. Tällainen kahden puolison välinen rakkaus olisi loukkaus Parisin seuramaailman tapoja vastaan, sentähden täytyy siihen antautua rakastavaisten tavoin metsän helmassa.