Gaston on, rakas ystävä, keskikokoinen, joka on tunnusmerkillistä kaikille tarmokkaille miehille; hän ei ole lihava eikä laiha, vaan hyvin kaunisvartaloinen; hänen jäsenensä ovat soreasti pyöristyneet ja hänen liikkeensä ovat notkeat ja norjat; hän hyppää ojan yli keveästi kuin hirvi. Oli hän sitten missä asennossa tahansa, on hänen olemuksessaan aina vaistomainen tasapaino, joka on harvinaista aatteen ja ajatuksen miehillä. Vaikkakin hän on ruskeaverinen, on hänellä kuitenkin hyvin valkea hipiä. Hänen tukkansa on musta kuin kivihiili ja muodostaa väkevän vastakohdan hänen otsansa ja kaulansa himmeän karvaalle värille. Hän on antanut viiksiensä ja piikkiparran kasvaa, mutta poski- ja leukaparran olen määrännyt pois; ne ovat tulleet niin tavallisiksi. Hänen pyhä köyhyytensä on varjellut häntä kaikelta siltä turmelukselta, joka yleensä tahraa nuorukaisia. Hänellä on hyvät hampaat ja rautainen terveys. Hänen eloisa katseensa vaikuttaa minuun magneettisella voimalla, se leimahtaa ja välkähtää kuin salama hänen sielunsa ryöpähtäessä. Niinkuin kaikki voimakkaat ja hyväpäiset miehet on hänkin luonteeltaan erinomaisen tasainen, joka ominaisuus varmasti hämmästyttäisi sinua, niinkuin se on hämmästyttänyt minuakin.
Olen kuullut useiden naisten tunnustuksia, jotka ovat uskoneet minulle salaisia surujaan; mutta tuollaista tahdon vaihtelevaisuutta, tuollaista levottomuutta, joka on tunnusmerkillistä miehille, jotka ovat tyytymättömiä itseensä, jotka eivät tahdo eivätkä voi vanheta, jotka alati soimaavat itseään nuoruutensa tyhmyyksistä, joiden suonissa on myrkkyä, joiden katse aina on surullinen, jotka ovat torailevia peittääkseen epäluottamustaan, jotka myöntävät meille tunnin rauhan vain epämiellyttävien aamujen hinnalla ja jotka kostavat meille oman epärakastettavuutensa sekä salassa vihaavat kauneuttamme, ei mitään näistä suruista tunne nuoruus; ne kuuluvat vain onnettomaan avioliittoon. Oi, rakas ystävä, naita Athenaïs ainoastaan nuorelle miehelle. Jospa tietäisit, kuinka minä voin nauttia tuosta alituisesta hymystä, joka vaihdellen heijastaa hienoa ja herkkää ymmärtämystä. Tuosta puhuvasta hymystä, joka suupieliin kätkee rakkauden ajatuksia, mykkiä kiitollisuuden ilmauksia ja joka luo ikäänkuin sillan menneiden ja nykyisten riemujen välille! Ei mikään jää meiltä unohduksiin. Mitättömimmätkin pikkuseikat olemme tehneet onnestamme osallisiksi: koko luonto on meistä kuin elävä olento, kaikki puhuu meille näissä hurmaavissa metsissä. Vanha sammaltanut tammi portinvahdin majan luona tien varrella muistuttaa meille siitä, kuinka me kerran väsyneinä istuuduimme sen siimekseen ja kuinka Gaston siinä selitti minulle jalkaimme juuressa olevia sammaleita, kertoi minulle niiden historian ja kuinka me sitten näistä sammaleista johduimme tieteisiin, kävimme kaikki ne läpi rientäen henkemme siivillä aina maailman loppuun asti. Meidän sieluissamme on jotakin niin veljellistä, että melkein luulen, että ne ovat saman teoksen eri painoksia. Huomaat, että olen käynyt kirjalliseksi. Meillä on molemmilla tapa tai kyky katsoa jokaista asiaa koko laajuudessaan, tehdä siitä tarkat huomiot ja tämä olioiden puhtaan sisäisen tarkoituksen keksiminen ja paljastaminen toisillemme on meille aina uutena ilon lähteenä. Olemme tulleet siihen, että pidämme tätä henkistä yhteis-ymmärrystäkin jonkinlaisena keskinäisen rakkauden todistuksena; jos se joskus särkyisi, olisi se meille samaa kuin muissa avioliitoissa uskottomuus.
Vaikkakin elämäni täten on täynnä huvituksia, on se samalla myös hyvin työteliäs. Tiedä ensinnäkin, rakkaani, että Louise-Armande-Marie de Chaulieu siivoaa itse huoneensa. En voisi koskaan suostua siihen, että joku palkattu apulainen, joku vieras vaimo tai tyttö saisi tutustua huoneeni salaisuuksiin. Pyhä hartauteni ulottuu pienimpiin pikkukapineihin asti, jotka ovat rakkauden suitsutukselleni tarpeellisia. Se ei ole mustasukkaisuutta, vaan itsekunnioitusta. Järjestän huoneeni niin huolellisesti kuin ainoastaan nuori rakastunut nainen voi ympäristöään vaalia. Olen aivan turhantarkka niinkuin joku vanhapiika. Pukukammioni onkin siksi ihastuttava budoari, eikä mikään romukoppi. Olen ottanut huomioon kaiken ja kaikki on paikoillaan. Herrani ja hallitsijani voi astua sinne sisään minä hetkenä hyvänsä, ilman että pienin epämieltymyksen, hämmästyksen tai pettymyksen tunne pääsee hänen katsettaan sumentamaan; kukat, hajuvesituoksut, sirous ja aistikkaisuus, kaikki on siellä omiaan hurmaamaan aisteja ja silmiä. Aamulla anivarhain vielä hänen nukkuessaan nousen jo, ilman että hän siitä tietää, ja hiivin tuohon pukukammioon, jossa äitini kokemuksen opastamana poistan unen jäljet kasvoiltani kylmillä vesihuuhteluilla. Sillä nukkuessamme iho, joka ei saa tarpeeksi kiihoitusta, toimii huonosti, lämpenee, verhoutuu ikäänkuin jonkinlaiseen sumuun, ikäänkuin erikoiseen ilmakehään. Vettä pursuava sieni tekee naisen raikkaaksi kuin nuoren tytön. Siinä ehkä vedestä kohoavan Venuksen tarun selitys. Vesi antaa hipiälleni aamuruskon suloisen heleyden; sitten suin tukkani, pirskoitan hyväntuoksuisia aineita hiuksiini ja tämän huolellisen aamuvalmistuksen jälkeen hiivin takaisin kuin käärme, jotta hallitsijani herätessään näkisi minut säteilevänä kuin kevätpäivä. Hän on ihastuksissaan siitä vasta puhjenneen kukan raikkaudesta, joka minusta uhoaa, voimatta lähemmin selittää miksi. Myöhemmin kuuluu päiväpukeutumiseni kamarineitsyen tehtäviin ja se tapahtuu erikoisessa pukeutumissalongissa. Kuten voit arvata, pukeudun myös erikoisesti yötä varten. Täten siis pukeudun herraa puolisoani varten kolme tai neljä kertaa vuorokaudessa; mutta tämä, rakkaani, muistuttaa eräitä toisia muinaisajan myyttejä.
Meillä on myöskin työmme. Kukkamme, ansarimme ja puumme ovat erityisen huolenpitomme alaisia. Me olemme aivan täydellä todella kasvientutkijoita ja rakastamme intohimoisesti kukkia; Huvimaja on aivan kokonaan kukkien peitossa. Nurmimattomme ovat aina viheriäisiä, pensas-aitamme ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin konsanaan kaikkein rikkaimman pankkiirin puutarhoissa. Ei mikään olekaan niin kaunis kuin meidän puistomme. Me olemme äärettömästi ihastuneita hedelmiin, ja me vaalimme hellästi persikkojamme, taimilavojamme, säleistöjamme ja kuontalon muotoon leikattuja puitamme. Mutta sen varalta, että nämä maalaistehtävät eivät riittäisi tyydyttämään ihaillun puolisoni henkistä puolta, olen neuvonut häntä täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa valmistamaan lopulliseen kuntoonsa muutamia niistä näytelmäkappaleista, joita hän aloitteli kurjuutensa päivinä ja jotka todellakin ovat kauniita. Tällainen kirjallinen työ on ainoa, jonka voi jättää lepäämään ja sitten jälleen ottaa käsille, sillä siihen tarvitaan pitkäaikaista ajatustyötä, eikä se sentään vaadi sellaista sorvailua kuin tyyli. Kaksinpuhelua ei voi kirjoittaa milloin tahansa, siihen tarvitaan herätteitä, yhteenvetoja, mieleenjuohtumia, joita mielikuvitus puhkoo ilmoille niinkuin kasvit kukkia ja joita helpommin saa niitä odottamalla kuin niitä etsimällä. Minusta tuollainen ajatusten metsästäminen on hauskaa, se sopii minulle. Minä olen Gastonin työapulainen enkä siis luovu hänestä koskaan, en edes silloin, kun hän retkeilee mielikuvituksen aavoilla kentillä. Arvaatko nyt, miten kulutan talvi-illat? Meitä on niin helppo palvella ja palvelijamme ovat niin erinomaisia, että koko avioliittomme aikana ei meidän ole tarvinnut sanoa heille ainoatakaan moitteen sanaa, ei antaa ainoata huomautusta. Kun heiltä on kyselty meistä, ovat he olleet kyllin nokkelia keksiäkseen harhaan vieviä vastauksia; he ovat uskotelleet ihmisille, että me olemme heidän matkoilla olevan isäntäväkensä seuraneiti ja sihteeri; ollen varmoja siitä, ettei heiltä koskaan kielletä mitään, eivät he koskaan mene ulos pyytämättä lupaa; sitäpaitsi ovat he onnellisia, ja he näkevät ja ymmärtävät, ettei heidän asemansa muuksi muutukaan muuten kuin mahdollisesti heidän omien vikojensa vuoksi. Ylijäämän hedelmistä ja vihanneksista annamme me puutarhurin myydä. Karjakko, joka hoitaa maitotalouttamme, menettelee samoin maidon, kerman ja tuoreen voin kanssa. Ainoastaan kaikkein kauneimmat luonnontuotteet pidämme itse. Palveluskuntamme on hyvin tyytyväinen voitto-osuuteensa ja me olemme vallan ihastuneita tähän yltäkylläisyyteen, jollaista ei millään varoilla voida tai osata hankkia tuossa hirvittävässä Parisissa, jossa kauniit persikat maksavat sadan frangin koron kappale. Kaikella tällä, rakas ystävä, on eräs tarkoitus: minä tahdon olla Gastonin koko maailma; maailma on hupainen, miehelläni ei sentähden saa olla ikävä tässä yksinäisyydessä. Luulin jo silloin olevani mustasukkainen, kun minua rakastettiin ja kun annoin rakastaa itseäni; mutta nyt tunnen todella rakastavan naisen mustasukkaisuutta, sanalla sanoen, oikeaa mustasukkaisuutta. Senpätähden jokainen katse, jossa vain vainuankin välinpitämättömyyttä, saa minut värisemään. Aina vähän väliä sanon itselleni: Jos hän ei enää rakastaisikaan minua?… ja puistatukset käyvät läpi ruumiini. Oi, hänen edessään olen aivan kuin kristityn sielu Jumalansa edessä.
Voi, oma Renéeni, minulla ei edelleenkään ole lapsia! Se hetki on epäilemättä vielä tuleva, jolloin tarvitaan isän- ja äidintunteita tämän lymypaikan elähyttämiseksi; jolloin me haluaisimme molemmat nähdä pieniä hameita ja mekkoja, ruskeita tai vaaleita päitä vilahtelevan ja juoksentelevan läpi noiden pensas-aitojen ja noilla kukkaisilla poluilla. Oi millaisia luonnottomia hirviöitä ovatkaan kukat, jotka eivät kanna hedelmää! Sinun kauniin perheesi muisto pistää sydämeeni. Minun elämäni on supistunut, jota vastoin sinun on avartunut, säteillyt ulospäin. Rakkaus on syvästi itsekästä, jota vastoin äitiys pyrkii monistamaan tunteitamme. Tunsin syvästi tämän erilaisuuden lukiessani sinun hyvää, hellää kirjettäsi. Onnesi herätti kateuttani, kun näin sinun elävän kolmessa sydämessä! Niin, sinä olet onnellinen: sinä olet viisaasti täyttänyt yhteiskunnallisen elämän lait, jota vastoin minä olen kaiken ulkopuolella. Ainoastaan lapset, jotka rakastavat ja joita itse rakastaa, voivat lohduttaa naista hänen kauneutensa kadotessa. Olen kohta kolmenkymmenen vuotias ja tällä ijällä alkaa naisen sielussa hirvittävä valitus. Joskin vielä olen kaunis, näen kuitenkin jo naisellisen elämän rajat; ja mitä minusta sitten tulee? Kun minä olen neljänkymmenen vuotias, ei hän ole vielä niin vanha, hän on vielä silloin nuori, ja minä olen vanha. Tämän ajatuksen kalvaessa sydäntäni saatan maata tuntikausia hänen jaloissaan ja vannottaa häntä, että hän heti, kun hän vain tuntee rakkautensa minua kohtaan vähenevän, sanoisi sen minulle. Mutta hän on lapsi, hän vannoo, ikäänkuin hänen rakkaudellaan ei koskaan olisi mitään loppua, ja hän on niin kaunis, että… sinä ymmärrät, minä uskon häntä. Hyvästi, armas enkeli. Vierähtäneekö jälleen vuosia, ennenkuin taas kirjoitamme toisillemme? Onni on yksitoikkoinen ilmaisumuodoissaan; siitä syystäköhän tämän vaikeuden huomioon ottaen Dante rakastavien sielujen mielestä on vielä suurempi Paratiisissaan kuin Helvetissään! Minä en ole mikään Dante, olen ainoastaan ystäväsi enkä tahdo ikävystyttää sinua. Mutta sinä, sinä voit kyllä kirjoittaa minulle, sillä sinulla on lapsissasi vaihteleva ja yhä kasvava onni, jota vastoin minun… Älkäämme puhuko enää siitä, lähetän sinulle tuhat hellää suudelmaa.
LIII.
ROUVA DE L'ESTORADELTA ROUVA GASTONILLE.
Rakkahin Louise, olen yhä uudestaan ja uudestaan lukenut kirjeesi ja mitä enemmän siihen syvennyn, sitä enemmän vie silmissäni lapsi sinussa voiton naisesta; sinä et ole muuttunut, unohdat, mitä olen sanonut sinulle tuhatta kertaa: rakkauden on yhteiskunta-elämä varastanut luonnontilalta; se on niin ohimenevää laatua luonnossa, että yhteiskunnankaan apukeinot eivät voi muuttaa sen alkeellisinta luonnetta; mutta kaikki jalot sielut koettavat tehdä miehen tuosta lapsesta; mutta silloin rakkaudesta tulee, omien sanojesi mukaan, luonnoton hirviö. Yhteiskunta, kultaseni, on tahtonut olla hedelmällinen. Asettamalla kestävät tunteet luonnon hetkellisen hurmauksen sijaan on se luonut suurimman inhimillisen laitoksen, mikä on olemassa: perheen, tuon ikuisen yhteiskuntaperustan. Se on tälle luonnolleen uhrannut niin miehen kuin naisen, sillä, älkäämme erehtykö tässä suhteessa, perheen isä antaa toimeliaisuutensa, voimansa, kaikki etunsa vaimolleen. Eikö juuri nainen saa nauttia kaikista hänen uhrauksensa tuloksista? Eikö ylellisyys, rikkaus ole melkein yksinomaan häntä varten? Hänen hallussaan on kodin kunnia ja komeus, sen viihtyisyys ja kukoistus. Oi, enkelini, taaskin otat elämän aivan väärältä kannalta. Olla ihailun esineenä voi kelvata nuorten tyttöjen keväthaaveilun aiheeksi, mutta se ei ole laisinkaan paikallaan naiselle, joka on puoliso ja äiti. Ehkäpä kyllä tyydyttää naisen turhamaisuutta tietää, että hän voi tehdä itsensä ihailluksi. Mutta jos tahdot olla puoliso ja äiti, niin palaa Parisiin. Salli minun vielä kerran toistaa, että sinä menet perikatoon onnen vuoksi, niinkuin toiset menevät perikatoon onnettomuuden vuoksi. Sellaiset asiat, jotka eivät väsytä, niinkuin hiljaisuus, leipä, ilma, ovat moitteettomia, sentähden että ne eivät maistu miltään; jota vastoin hyvältä maistuvat asiat, jotka kiihoittavat halujamme, lopuksi kyllästyttävät. Kuule minua, lapseni! Vaikkakin minua nyt rakastaisi mies, jota kohtaan minussa heräisi samanlainen rakkaus kuin mitä sinä tunnet Gastonia kohtaan, niin pysyisin uskollisena rakkaille velvollisuuksilleni ja suloiselle perheelleni. Äitiys, enkelini, on naisen sydämelle yksinkertainen, luonnollinen, hedelmääkantava, pohjaton voima, se kuuluu elämän suuriin alkuvoimiin. Muistan, että eräänä päivänä neljätoista vuotta sitten keksin uhrautuvaisen alttiuden ja tartuin siihen kiinni niinkuin haaksirikkoinen tarrautuu laivansa mastoon epätoivoissaan; mutta kun nyt muistelen koko mennyttä elämääni, niin valitsisin vieläkin tämän saman tunteen elämäni ohjeeksi, sillä se on sittenkin varmin ja hedelmällisin kaikista. Sinun elämäsi esimerkki, joka perustuu julmalle, vaikkakin sydämen runouden verhoon peitetylle itsekkäisyydelle, on vain vahvistanut minua tässä päätöksessä. En enää koskaan ole tämän jälkeen puhuva sinulle mitään näistä asioista, mutta tämän viimeisen kerran täytyi minun vielä sanoa se sinulle huomattuani, että onnesi kestää pahimmankin koetuksen.
Sinun maalais-elämäsi, joka on ollut mietiskelyni aiheena, on saanut minut tekemään erään toisenkin havainnon, joka minun täytyy kertoa sinulle. Elämämme on niin ruumiiseen kuin sydämeen nähden kokoonpantu eräistä säännöllisistä liikunnoista. Jokainen kohtuuttomuus tämän koneiston toiminnassa aiheuttaa riemun tai tuskan tunteen; mutta niin riemu kuin tuskakin on luonteeltaan ohimenevää sielun kuumetta, sentähden että sitä on mahdoton kauan kestää. Tehdä kohtuuttomuus koko elämänsä sisällöksi, eikö se ole sairaloista! Sinä elät sairasta elämää, kun alati pysytät intohimon asteella tunteen, jonka avioliitossa tulisi muuttua tasaisesti kannattavaksi ja puhtaaksi voimaksi. Niin, enkelini, nyt todella tunnen sen, kodin kunnia on juuri tuossa levollisuudessa, tuossa syvässä molemminpuolisessa ymmärtämyksessä, tuossa myötä- ja vastoinkäymisen keskinäisessä jakamisessa, josta tehdään niin paljon pilaa. Oi, kuinka ylväs onkaan tuo vastaus, jonka herttuatar de Sully, suuren Sullyn puoliso antoi silloin, kun hänelle kerrottiin, että hänen miehensä, niin vakavalta kuin hän muuten näyttikin, ei epäröinyt pitää rakastajatarta: — "Syy on aivan yksinkertainen", vastasi hän, "minä olen talon kunnia ja minua surettaisi suuresti, jos minun siellä tulisi näytellä ilonaisen osaa." Ollen enemmän hekumallinen kuin hellä tahdot sinä olla yht'aikaa puoliso ja rakastajatar. Sinulla on Héloïsen sielu ja Pyhän Theresan aistillisuus ja niinpä sinä antaudut lakien pyhittämiin harhaannuksiin, sanalla sanoen, sinä alennat ja turmelet avioliittolaitosta. Niin, sinä, joka tuomitsit minua niin ankarasti silloin, kun minä sinun mielestäsi näytin epämoraaliselta taatessani itselleni heti avioliittoni alussa onnen mahdollisuudet, sinä ansaitset nyt vuorostasi ne nuhtelut, jotka sinä silloin kohdistit minuun, sentähden että käytät kaikki vain omaksi hyväksesi. Ajattelehan toki! Sinä tahdot alistaa sekä luonnon että yhteiskunnan oikkujesi orjaksi! Sinä pysyt entiselläsi etkä kehity siksi, miksi naisen pitäisi tulla; sinä säilytät edelleenkin nuoren tytön häikäilemättömän tahdon ja vaatimukset ja sovellutat intohimoosi mitä tarkimpia ja laskevaisimpia suunnitelmia; etkö myykin kovin kalliista sulojasi? Kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä huolimatta pidän sinua hyvin epäileväisenä. Oi, rakas Louise, jospa voisit tuntea, kuinka ihanaa se työ on, jonka äidit kohdistavat itseensä ollakseen hyviä ja helliä koko perhettään kohtaan! Luonteeni riippumattomuus ja ylpeys on sulanut lempeäksi kaihomielisyydeksi, jonka äidinriemut taas ovat hälventäneet runsaasti palkitsemalla minua siitä. Jos aamu on ollutkin vaikea, on ilta oleva puhdas ja pilvetön. Pelkäänpä, että sinun elämässäsi on käyvä aivan päinvastoin.
Luettuani kirjeesi rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sinut yhdeksi päiväksi jälleen tänne meidän keskuuteemme, jotta mielesi taas kääntyisi kaipaamaan perhettä ja sen suunnattomia, alituisia, ikuisia iloja, ikuisia sentähden, että ne ovat tosia, yksinkertaisia ja luonnollisia. Mutta voi, mitä mahtaa minun järkeni vialle, josta sinä itse nautit! Kyyneleet silmissä kirjoitan sinulle nämä viimeiset sanat. Luulin todellakin, että tämä monia kuukausia kestänyt aviorakkaus olisi saattanut sinut järkiisi kyllästyttämällä sinua; mutta näen nyt, että olet kyllästymätön, ja surmattuasi rakastajan surmaat vielä lopuksi itse rakkaudenkin. Hyvästi, rakas harhaantunut sielu, olen sinun suhteesi jo aivan epätoivoinen, koskapa sekin kirje, jolla toivoin voittavani sinut yhteiskunta-elämälle kuvailemalla sinulle perheonneani, ainoastaan vei sinut oman itsenäisyytesi ihasteluun. Niin, sinä itse olet rakkautesi alku ja loppu ja sinä rakastat Gastonia paljon enemmän itsesi vuoksi kuin hänen vuoksensa.