LIV.
20 p:nä toukokuuta.
Renée, onnettomuus on tullut; ei, se on lyönyt alas Louise-raukkaasi nopeasti kuin salama, ja sinä ymmärrät minut, onnettomuuteni on epäily. Varmuus olisi kuolemani. Toissapäivänä ensimäisen aamupukeutumiseni jälkeen etsin Gastonia kaikkialta lähteäkseni hänen kanssaan hiukan kävelylle ennen aamiaista, mutta en löytänyt häntä. Menin talliin ja näin hänen tammansa aivan yltä päältä hiessä; tallipoika paraillaan veitsen avulla kuori sen päältä suuria vaahtokasoja ennen kuin hän ryhtyi sitä kuivaamaan. — "Kuka kumma on saattanut Fedeltan tuohon kuntoon?" kysyin minä — "Herra itse", vastasi poika. Huomasin, että tamman polventaipeissa oleva loka oli Parisin kaduilta kotoisin, se nimittäin on aivan toisenlaista kuin maantien loka. — Hän on ollut Parisissa, ajattelin minä. Tämä ajatus herätti sydämessäni eloon tuhatta muuta ja kaikki vereni syöksähti sinne. Lähteä Parisiin sanomatta minulle sanaakaan, valita juuri se hetki, jolloin jätän hänet yksin, rientää sinne suin päin ja palata sellaisella kiireellä, että Fedelta on melkein ajettu piloille!… Epäily puristi minua hirvittävillä pihdeillään niin, että se melkein salpasi minulta hengityksen. Etäännyin muutamia askeleita ja vaivuin penkille koettaen saada takaisin kylmäverisyyteni. Tässä tilassa yllätti minut Gaston kalpeana ja pelästyneenä hiukan, siltä ainakin tuntui, sillä hän sanoi minulle: "Mikä sinua vaivaa?" niin hätäisesti ja niin levottomalla äänellä, että minä nousin seisomaan ja tartuin hänen käsivarteensa; mutta en saanut suustani sanaakaan ja minun täytyi jälleen istuutua; silloin nosti hän minut syliinsä ja kantoi minut vierashuoneeseen, joka oli vain parin askeleen päässä ja jonne kaikki pelästyneet palvelijammekin riensivät jälessä; mutta Gaston viittasi heitä poistumaan. Kun olimme jääneet kahden, jaksoin mitään sanomatta mennä makuuhuoneeseemme, jonne sulkeuduin saadakseni itkeä rauhassa. Gaston odotti liki kaksi tuntia oven ulkopuolella kuunnellen nyyhkytystäni ja tehden tavan takaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä minulle kysymyksiä, joihin en kuitenkaan vastannut mitään.
"Tulen teidän näkyviinne vasta sitten, kun silmäni eivät enää ole punaiset eikä ääneni enää vapise", sanoin vihdoin. Tämä teidän sai hänet syöksymään ulos talosta. Huuhtelin silmäni kylmällä vedellä, vilvoittelin kasvojani, ja kun makuukamarimme ovi aukeni, näin hänet edessäni; hän oli palannut takaisin ilman, että olin kuullut hänen askeliaan. — "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän minulta. — "Ei mikään", vastasin hänelle. "Näin vain Parisin katulokaa Fedeltan väsyneissä taipeissa, enkä voinut ymmärtää, kuinka sinä saatoit lähteä sinne ilmoittamatta minulle mitään; mutta olethan vapaa." — "Noin rikollisten epäilystesi rangaistukseksi olet vasta ylihuomenna saava tietää, minkätähden sinne lähdin", vastasi hän.
"Katso minuun", sanoin hänelle. Upotin silmäni hänen silmiinsä; ikuisuus kohtasi ikuisuuden. Ei, minä en nähnyt hänessä mitään sellaista pilveä, jonka uskottomuus jättää sieluun ja joka himmentää silmäterien puhtauden. Olin tulevinani rauhalliseksi, vaikkakin yhä vielä olin levoton. Miehet osaavat yhtä hyvin kuin mekin pettää ja valehdella! Sitten emme enää luopuneet toistemme läheisyydestä. Oi, rakas ystävä, katsellessani häntä tunsin selvästi, että olin auttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi sidottu häneen. Koko sieluni vavahti, kun hän saapui luokseni jätettyään minut silmänräpäyksen ajaksi yksin! Elämäni kuuluu hänelle eikä itselleni. Olen julmalla tavalla saanut todistaa julman kirjeesi vääräksi. Tunsinko koskaan tällaista riippuvaisuuden tunnetta tuon jumalallisen espanjalaisen seurassa, jolle minä olin samaa, mitä tuo julma lapsi nyt on minulle? Kuinka minä vihaankaan tuota tammaa! Millaisen tyhmyyden teinkään hankkiessani hevosia! Mutta Gastonilta täytyy lyödä jalat alta pois tai sulkea hänet sisälle huvilaan. Tällaiset tuhmat ajatukset askarruttivat mieltäni; siitä jo voit arvata, kuinka järjetön olin. Jos kerran rakkaus ei ole kyennyt kytkemään häntä, ei mikään mahti maailmassa voi pidättää miestä, jolla on ikävä. — "Ikävystytänkö sinua?" kysyin häneltä äkkiarvaamatta. — "Miten sinä kiusaat itseäsi aiheettomasti", vastasi hän luoden minuun lempeää myötätuntoa ilmaisevan katseen. "En ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin nyt." — "Jos se on totta, jumaloitu enkelini," vastasin minä, "niin anna minun myydä Fedelta." — "Myy!" sanoi hän. Tämä sana musersi minut, oli kuin olisi Gaston sanonut: Sinä yksin olet täällä rikas, minulla ei ole mitään, minun tahtoani ei ole olemassa. Ja vaikka hän ei niin olisi ajatellutkaan, uskoin joka tapauksessa, että hän ajatteli niin ja jälleen jätin hänet mennäkseni levolle: yö oli tullut.
Oi, Renée, yksinäisyydessä valtasi minut tuo kaikkituhoisa itsemurhan-ajatus. Nämä valiopuutarhat, tämä tähtikirkas yö, tämä viileys, joka lähettää luokseni tuoksuvain kukkain vienoja leyhkiä, laaksomme, kukkulamme, kaikki tuntui minusta autiolta ja synkältä, mustalta ja kylmältä. Olin ikäänkuin kammottavan kuilun pohjalla, käärmeiden ja myrkyllisten kasvien keskellä, en nähnyt enää Jumalaa taivaassa. Sellainen yö vanhettaa naisen. "Ota Fedelta, ratsasta Parisiin", sanoin hänelle seuraavana päivänä; "emme myykään sitä; minä rakastan tuota hevosta, sentähden että se kantaa sinua!" Hän ei kuitenkaan antanut äänensävyni, jossa tuntui peitetyn sisäisen raivon väre, pettää itseään, — "luottamusta!" vastasi hän ojentaen minulle kätensä niin jalolla liikkeellä ja luoden samalla minuun niin ylevän katseen, että tunsin itseni vallan nolatuksi. — "Olemmepa me kovin pikkumaisia!" huudahdin minä. — "Ei, sinä rakastat minua, siinä kaikki", sanoi hän painaen minut rintaansa vasten. — "Lähde vain Parisiin ilman minua", sanoin minä antaen hänen täten ymmärtää, että heitin pois kaikki epäluulot. Hän lähtikin sinne, vaikka minä luulin, että hän jäisi kotiin.
En voi kuvailla, miten kärsin. Olemuksessani oli jokin toinen minä, jonka olemassaolosta en siihen asti ollut tiennyt mitään. Ensinnäkin ovat tällaiset kohtaukset, rakas ystävä, rakastavalle naiselle sanoin kuvaamattoman traagillisia ja juhlallisia, koko elämä välähtää eteemme siinä silmänräpäyksessä eikä silmä tavoita mitään taivaanrantaa; ei mitään on kaikki, katse on kokonainen kirja, sana voi olla täynnä jäälauttoja, huulien liikahdus voi sisältää kuolemantuomion. Odotin, että hän kääntyisi takaisin, sillä enkö ollut näyttäytynyt hänelle tarpeeksi jalona ja suurena? Kiipesin huvilan korkeimpaan torniin ja seurasin katseillani hänen matkaansa. Ah, rakas Renée, näin hänen häipyvän silmistäni hurjaa kyytiä. — "Miten kiire hänellä on!" sanoin tahtomattani itsekseni. Kun sitten jäin yksin, vaivuin jälleen oletusten ja aavistelujen helvettiin, epäilysteni myrskypyörteeseen. Aika ajoin tuntui minusta kuin olisi varmuus siitä, että olin tullut petetyksi, vallan lohdullista tähän epäilyn kamaluuteen verraten! Epäily on kaksintaistelua oman itsemme kanssa ja siinä taistelussa iskemme itseemme pelottavia haavoja. Kuljin edestakaisin puistokäytävillä, palasin takaisin huvilaan ja lähdin taas ulos kuin mielipuoli. Gaston oli ratsastanut pois kello seitsemän, mutta hän palasi tältä retkeltään vasta kello yksitoista, ja kun matka Parisista Saint Cloud'n puiston ja Boulogne-metsän kautta kestää noin puoli tuntia, on selvää, että hän oli viipynyt perillä kolme tuntia. Hän tuli voitonriemuisen näköisenä ja ojensi minulle kultakahvalla varustetun kimmopihkaisen ratsupiiskan. Olin ollut pari viikkoa ilman ratsupiiskaa; omani oli vanha, kulunut ja risainen. — "Vai niin, tämän asian vuoksiko sinä siis olet rääkännyt minua?" sanoin minä ja katselin ihaillen tuota hienotekoista ja kallisarvoista kappaletta, jonka päähän oli kiinnitetty suitsutusastia. Sitten tajusin, että tämä lahja kätki uuden petoksen; mutta kuitenkin heittäydyin heti hänen kaulaansa lempeästi nuhdellen häntä siitä, että hän tuollaisen pikku seikan vuoksi oli raskinut aiheuttaa minulle niin julmia tuskia. Hän luuli olevansa hyvin kavala. Huomasin sen hänen ryhdistään, katseestaan; ne heijastivat tuollaista sisällistä iloa, jollaista tuntee silloin, kun petos onnistuu; sielustamme lähtee ikäänkuin jonkinlainen hohde, kekseliäisyytemme säteilee sieltä väkisin esiin kuvastuen kasvonpiirteistämme ja ulottaen värähdysaaltonsa ruumiin liikkeisiimme. Ihaillessani tätä kaunista koruesinettä kysäisin häneltä samassa, kun silmämme osuivat toisiinsa: — "Kuka on tehnyt tämän taideteoksen?" — "Muuan taiteilija-ystävistäni." — "Vai niin ja Verdier on laatinut sen lopulliseen kuntoonsa", lisäsin nähdessäni tämän kauppiaan nimen kaiverrettuna ratsupiiskaan. Gaston on tosiaan säilynyt hyvin lapsellisena: hän punastui. Upotin hänet hyväilyihini senvuoksi, että hän noin ujosteli ja häpesi pettää minua. Tekeydyin aivan viattomaksi, ja hän mahtoi luulla, että kaikki oli jälleen entisellään.
23 p:nä toukokuuta.
Kello kuusi seuraavana päivänä pukeuduin ratsastuspukuuni ja kello seitsemän olin Verdier'n luona, jossa näin useita samanmallisia ratsupiiskoja. Muuan kauppa-apulaisista tunsi minun ratsupiiskani, jota näytin hänelle. — "Möimme sen eilen eräälle nuorelle herralle", sanoi hän. Ja siitä kuvauksesta, jonka hän antoi Gaston-rakkaristani, tunsin hänet heti; ei ollut enää vähintäkään tilaa epäilylle. En voi kuvailla sinulle sitä sydämentykytystä, joka oli halkaista rintani tällä Parisin matkalla ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin elämäni ratkaistiin. Palasin kotiin kello puoli kahdeksan ja Gaston tapasi minut aamupukuuni puettuna säteilevänä ja pettävän huolettomana kävelemässä; olinkin varma siitä, ettei mikään voinut kavaltaa äskeistä retkeäni; olin uskonut salaisuuden ainoastaan vanhalle Philippelle.
"Gaston", sanoin minä kävellessämme lampemme ympäri, "olen kyllin teräväsilmäinen nähdäkseni eron ainoalaatuisen ja yhtä ainoaa henkilöä varten rakkaudella tehdyn taideteoksen ja sellaisen työn välillä, joka tulee tehdastyöpajasta."