Gaston kalpeni ja loi minuun pitkän tarkastelevan silmäyksen, kun annoin hänelle tuon pelottavan todisteen. — "Ystäväni", jatkoin, "se ei ole mikään ratsupiiska, vaan varjostin, jonka taakse kätkette jonkun salaisuuden."
Senjälkeen, rakas ystävä, sallin itselleni tuon julman nautinnon nähdä hänen takertuvan kaikkiin mahdollisiin valheen silmukoihin ja petoksen sokkeloihin, ilman että hän pääsi niistä selviämään. Turhaan koetti hän kaikenlaisilla keikauksilla kiivetä pelastavalle muurille, hänen oli pakko jäädä alas maahan ankaran vastustajansa edessä, joka kuitenkin lopulta suostui rupeamaan petetyksi. Tämä kohteliaisuus minun puoleltani tuli kuitenkin liian myöhään, kuten aina tuonlaatuisissa kohtauksissa. Olin tehnyt virheen, josta äitini oli koettanut varoittaa. Paljastaessani mustasukkaisuuteni olin antanut aihetta sotaan ja sotajuoniin Gastonin ja minun välillä. Rakas ystävä, mustasukkaisuus on koko olemukseltaan tuhma ja raaka. Päätin siis kärsiä kaikessa hiljaisuudessa, vakoilla, saada varmuutta ja sitten lopettaa välini Gastonin kanssa tai tyytyä onnettomuuteeni; muuta mahdollisuutta ei ole olemassa hyvin kasvatetuille naisille. Mitä salaa hän minulta? Sillä hänellä on jokin salaisuus. Tämä salaisuus koskee jotakin naista. Onko se joku nuoruudenhairahdus, jota hän häpeää? Mitä se on? Tämä mitä, rakas ystävä, loimuaa neljällä tulikirjaimella edessäni kaikkialla. Luen kaiverrettuna tuon onnettoman sanan lampeni vesipeilistä, se häämöttää vastaani metsän puista pensasaidan lomitse, näen sen taivaan pilvissä, katossa, pöydässä, mattojeni kukissa. Unessa huutaa joku ääni minulle: — Mitä? Tästä aamusta alkaen on elämässämme eräs julma ja salainen mielenkiintopiste, ja minua kalvaa katkerin tunne, mikä koskaan voi kohdata naissydäntä: kuulua miehelle, jota epäilee uskottomaksi. Oi, rakas ystävä, tämä elämä on nyt yht'aikaa helvetti ja paratiisi! Minulle, pyhän jumaloimisen esineelle, oli tähän asti vielä tuo tulipätsi tuntematon.
"Ah, sinähän toivoit kerran pääseväsi kärsimyksen pimeään ja palavaan palatsiin!" sanoin itselleni. "No hyvä, pahat henget ovat kuulleet tuon kohtalokkaan vaarallisen toivomukseni: astu siis sisään, onneton!"
30 p:nä toukokuuta.
Tuohon päivään asti oli Gaston työskennellyt löyhästi ja huolettoman herkuttelevasti niinkuin ainakin rikas taiteilija, joka hyväilee teostaan, mutta siitä lähtien on hän tehnyt työtä niinkuin kirjailija, joka elää kynästään. Hän käyttää kirjalliseen työhön neljä tuntia päivästä lopettaakseen kaksi näytelmäkappaletta.
"Hän tarvitsee rahaa!" Joku sisäinen ääni kuiskasi minulle tämän. Hän ei tuhlaa juuri ollenkaan; ja kun me elämme kaikenpuolisessa luottamussuhteessa keskenämme, ei hänen työhuoneessaan ole ainoatakaan sopukkaa, jota eivät minun silmäni ja sormeni voisi tutkia. Hänen menonsa eivät vuodessa nouse edes kahteentuhanteen frangiin. Ja minä tiedän, että hänelle on kertynyt rahaa kaikkiaan kolmekymmentätuhatta frangia, joita hän pitää eräässä laatikossa. Keskellä yötä, kun hän nukkui, hiivin katsomaan, olisiko tuo summa vielä tallella. Mikä jääkylmä puistatus kävikään ruumiini läpi huomatessani, että laatikko oli tyhjä! Samalla viikolla huomasin, että hän käy noutamassa itselleen kirjeitä Sévres'ista; hän varmaankin repii ne rikki heti luettuaan, koska kaikesta Figaro-kekseliäisyydestäni huolimatta en ole löytänyt niistä jälkeäkään. Voi, enkelini, huolimatta kaikista niistä kauniista päätöksistä ja valoista, jotka itselleni tein tuon piiska-selkkauksen jälkeen, on joku sielunhyöky, joka varmasti on sukua hulluudelle, yllyttänyt minua hänen kintereilleen ja niinpä kerran seurasin häntä eräälle tuollaiselle pikariennolle postitoimistoon. Gaston oli kuin ukkosen lyömä, kun yllätin hänet hevosineen juuri, kun hän lunasti erästä kirjettä, joka oli hänellä kädessä. Luotuaan minuun tutkivan silmäyksen kannusti hän Fedeltan niin huimaan laukkaan, että päästyämme puiston veräjälle olin aivan kuin silppuna, vaikka jo luulin, etten enää voisi tuntea minkäänlaista ruumiillista väsymystä, niin hirveästi kärsi minun sieluni.
Gaston ei perilläkään lausu minulle sanaakaan, vaan soittaa ja odottaa puhumattomana. Olin enemmän kuollut kuin elävä. Joko sitten olin oikeassa tai väärässä, niin ei vakoiluni missään tapauksessa ollut Armande-Louise-Marie de Chaulieun arvon mukaista. Olin vaipunut syvemmälle yhteiskunta-mutaan kuin mikään huonosti kasvatettu grisetti, ilonaisten, näyttelijättärien ja muiden säädyttömäin, huonotapaisten olentojen tasalle. Ah, sitä kärsimystä! Vihdoin portti avautuu, hän antaa hevosen tallipojalle, ja minäkin astun alas, kiepsahdan hänen käsivarsiinsa, jotka hän ojentaa minua kohti; nostan ratsupukuni laahustimen vasemmalle käsivarrelleni, tartun hänen käsipuoleensa oikealla, ja niin lähdemme käymään… yhäkin äänettöminä. Ne sata askelta, jotka täten kuljimme, olivat kuin sata vuotta kiirastulessa. Joka askeleella tulvahti tuhat ajatusta sieluuni, ne saivat melkein näkyvän muodon, sinkoilivat tulikielekkeinä silmissäni, jokaisella erilainen tikari, tutkain ja myrkky kielensä kärjessä! Kun tallipoika ja hevoset olivat etääntyneet, pysähdytin Gastonin, katson häneen, ja eleellä, joka sinun olisi pitänyt nähdä, virkahdan osoittaen tuota onnetonta kirjettä, joka hänellä vieläkin oli oikeassa kädessään: — "Anna minun lukea se." Hän antaa sen minulle, minä murran sen auki ja luen sen sisällön, jossa Nathan, eräs näytelmäkirjailija ilmoittaa hänelle, että eräs hänen kappaleistaan, joka on hyväksytty näyteltäväksi ja jota jo par'aikaa harjoitellaan, menee teatterissa ensi kerran ensi lauantaina. Kirje sisälsi vielä aitiolipun. Vaikka sydämessäni tuntuikin aivan siltä kuin olisi minut äkkiä marttyyriudesta nostettu taivaan iloon, huusi paholainen korvissani yhä edelleen iloani häiriten: — "Missä ovat nuo kolmekymmentätuhatta frangia?" Mutta arvokkaisuuteni, kunniani, koko minun entinen minäni esti minua tekemästä tuota kysymystä; minulla oli se jo huulilla; mutta tiesin, että jos ajatukseni muuttuisi sanaksi, täytyisi minun samalla heittäytyä lammikkoon ja vain vaivoin sain pahan kieleni sidotuksi: enkö kärsinyt silloin enemmän kuin naisen voimat kestävät!
"Sinulla on ikävä, Gaston parka", sanoin minä ojentaen hänelle kirjeen. "Jos tahdot, voimme muuttaa Parisiin." — "Parisiin, miksi?" sanoi hän. "Tahdoin vain koettaa onko minulla todellakin kykyä jo maistaa hiukan menestyksen maljasta!"
Hänen työskennellessään voisin laatikkoa kaivellessani näytellä yllätettyä ja hämmästellä sitä, mihin nuo kolmekymmentätuhatta frangia ovat hävinneet; mutta enkö tällä menettelyllä esiinkutsuisi tällaista vastausta: "Olen lainannut ne sille tai sille ystävälle." Varmastikaan ei sellainen älypää kuin Gaston olisi tuollaista veruketta käyttämättä.
Rakas ystävä, loppusumma tästä kaikesta on, että se näytelmä, jota nykyään koko Parisi tahtoo nähdä, saa oikeastaan kiittää meitä kauniista menestyksestään, vaikka Nathan niittää siitä kaiken kunnian. Minä olen toinen tähdistä nimimerkissä: M.M. Olin ensi-esitystä katsomassa, istuin piilossa permannon etuaition nurkkauksessa.