— Että te olitte ollut markiisi de Lenoncourtin…
— Sanokaa pois tuo sana: rakastajatar.
— Niin, markiisi de Lenoncourtin, nykyisen herttuan, erään ystäväni rakastajatar, — vastasi kreivi.
— Nyt voisin antaa teidän kuolemantuomionne täyttyä, — sanoi Marie, näyttämättä liikutetulta kreivin omantunnonmukaisesta syytöksestä, kreivin, joka tyrmistyi hänen todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestään. — Mutta, — hän jatkoi nauraen, — karkoittakaa ainaiseksi tuo luotien synkkä kuva, sillä te ette ole loukannut minua sen enempää kuin tuo ystävä, jonka — hyi sentään — rakastajattarena väitätte minun olleen. Kuulkaahan, herra kreivi, seurustelittehan te isäni, herttua de Verneuilin talossa? No niin…
Epäilemättä katsoen tarpeettomaksi, että Hulot sai kuulla sen tärkeän seikan, jonka neiti de Verneuil aikoi ilmaista, hän viittasi luokseen kreivin, jonka korvaan kuiskasi muutaman sanan. Kreivi de Bouvan päästi kumean hämmästyksen huudon ja katsoi ällistyneenä Mariehen, joka täydensi palauttamansa muiston nojautumalla kamiinin reunukseen viattoman ja teeskentelemättömän lapsen asennossa. Kreivi polvistui hänen eteensä.
— Neiti, — hän huudahti, — rukoilen teitä antamaan minulle anteeksi, vaikka en olekaan sen arvoinen.
— Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, — sanoi parisitar. — Teillä ei nyt ole sen enempää aihetta katumukseen, kuin mitä teillä Vivetièressä oli julkeaan otaksumaanne. Mutta teidän on vaikea käsittää näitä salaperäisiä seikkoja. Tietäkää vaan, kreivi, — hän lisäsi vakavana, — että herttua de Verneuilin tyttärellä on liiaksi mielenjaloutta, jotta hän ei syvästi harrastaisi sitä, mikä koskee teitä.
— Solvauksenkin jälkeen? — kysyi kreivi, äänessä katuva sävy.
— Eivätkö muutamat ihmiset ole liian korkeassa asemassa, jotta solvaus voisi heihin ylettyä? Herra kreivi, minä olen niitä ihmisiä.
Lausuessaan nämä sanat, nuori neiti oikaisi ryhtinsä niin jaloksi ja ylpeäksi, että se teki vankiin syvän vaikutuksen ja saattoi koko tämän kohtauksen vielä arvoituksellisemmaksi Hulot'lle. Päällikkö tarttui viikseensä, ikäänkuin väännelläkseen sen ylöspäin, ja katsoi levottomana neiti de Verneuiliin, joka antoi hänelle salaisen merkin, ikäänkuin huomauttaen, ettei aikonut luopua panemasta täytäntöön suunnitelmaansa.