— Mitä siis olette tullut etsimään tänne, Marie? — hän kysyi rukoilevalla äänellä, joka ei kaivannut vastausta.
Neiti de Verneuil väänsi paraikaa metsästä ottamaansa rautatammen oksaa ja sanoi:
— En tiedä, tuleeko tämä oksa kaunistamaan tukkaani. Ainoastaan niin valkeat kasvot kuin minun voivat sietää näin synkkää hiuskoristetta. Mitä sanot siitä sinä, Francine?
Useat tällaiset lauseet pukeutumisen aikana todistivat tämän omituisen naisen täydellistä henkistä tasapainotilaa. Se, joka kuuli hänen näin puhuvan, olisi vaivoin uskonut, kuinka vakava tämä hetki oli, jona hän pani henkensä alttiiksi. Intialaisesta muslimista tehty jotenkin lyhyt hame, joka oli niin pehmeää kangasta, että se vivahti kastettuun liinaan, päästi hänen ruumiinsa hienot ääriviivat näkyviin. Tämän hameen ylle hän puki punaisen vaipan, jonka monet asteittain sivuilla pitenevät laskokset vivahtivat somakuosiseen kreikkalaiseen tunikaan. Ja tämä pakanallisten papittarien ainoa ja hekumallinen asu saattoi vähemmin säädyttömäksi puvun, jota ajan muoti salli naisten käyttää.
Marie peitti harsolla valkeat hartiansa, jotka liian avokaulainen vaippa jätti paljaiksi. Hän järjesti pitkät palmikkonsa niin että ne niskassa muodostivat tuollaisen typistetyn keilan, joka pitentäen keinotekoisesti päätä, luo niin paljon viehätystä eräisiin muinaiskreikkalaisiin kuvapatsaisiin, ja muutamat kiharat valuivat vapaasti ja loistavina molemmille ohimoille. Näin puettuna, ja tukka täten järjestettynä hän muistutti täydelleen kuuluisimpia kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestariteoksia.
Sittenkuin hän hymyillen oli hyväksynyt tämän kampauksensa, jonka yksityiskohdat saattoivat hänen kasvojensa kauneuden selvemmin havaittavaksi, hän painoi päähänsä rautatammen oksasta muodostamansa seppeleen, jonka monet punaiset marjat sattuvasti toistivat hänen vaippansa väriä. Käännellessään muutamia lehtiä, saadakseen aikaan vastakohtaa ja vaihtelua lehtien oikealla ja nurjalla puolella, neiti de Verneuil tarkasti peilistä kokonaiskuvaansa, voidakseen arvostella pukunsa vaikutusta.
— Olen kammottavan näköinen tänä iltana! — hän sanoi, ikäänkuin olisi ollut imartelijaparven ympäröimänä. — Näytänhän vallan Vapauden kuvapatsaalta…
Hän kätki huolellisesti keskelle kureliiviään tikarinsa siten, että sen kahvaa koristavat rubiinit olivat näkyvissä, ollen omiaan vetämään katseet niiden aarteiden puoleen, jotka kilpailijatar niin häpeällisesti oli paljastanut. Francine ei voinut jättää emäntäänsä. Nähdessään hänen hankkivan lähtöä, hän osasi päästäkseen mukaan keksiä verukkeita kaikista niistä tuhansista vastuksista, jotka naisilla on voitettavina mennessään kemuihin bretagnelaisessa pikkukaupungissa. Täytyihän Francinen muka riisua neiti de Verneuililtä vaippa ja päällyskengät, jotka hänen oli ollut pakko vetää jalkaansa katuloan ja -lannan tähden, vaikka kaduille olikin levitetty hiekkaa, ja lisäksi ottaa hänen päästään harso, jolla hän oli peittänyt kasvonsa niiden chouanien katseilta, jotka uteliaisuus oli houkutellut juhlatalon lähistöön.
Väkeä oli niin vahvasti, että he astuivat chouanein muodostaman kujan läpi. Francine ei enää yrittänyt pidättää emäntäänsä. Mutta tehtyään hänelle kaikkea sitä palvelusta, mitä vaati tämä hänen viehättävän aistikas pukunsa, jäi bretagnetar pihalle, hän kun ei tahtonut jättää neitiään kohtalon oikullisen sattuman valtaan, vaan pysyi lähellä rientääkseen tarvittaessa häntä auttamaan, sillä tuo nais-parka ei odottanut muuta kuin onnettomuutta.
Jotenkin omituinen kohtaus sattui markiisi de Montauranin huoneustossa sinä hetkenä, jona Marie de Verneuil läksi juhlaan. Nuori markiisi oli juuri pukeutunut ja kiinnitti paraikaa olalleen leveätä punaista nauhaa, jonka oli määrä eroittaa hänet ensimäisenä henkilönä tuossa seurassa, kun abotti Gudin astui levottomana sisään.