— Herra markiisi, tulkaa joutuin, — hän sanoi. — Te yksin voitte rauhoittaa sen myrskyn, joka minulle tuntemattomasta syystä on noussut päällikköjen kesken. He uhkaavat hylätä kuninkaan palveluksen. Luulen, että tuo kirottu Rifoël on syynä tähän meteliin. Tällaiset riidat syntyvät aina mitättömästä seikasta. Kerrotaan, että rouva du Gua moitti sitä, että tuo herra kovin huonossa puvussa saapui kemuihin.
— Tuo nainen on varmaankin hullu, — huudahti markiisi, — kun näin saattaa…
— Ritari du Vissard, — keskeytti abotti johtajan puheen, — huomautti, että jos te olisitte antanut hänelle kuninkaan nimessä luvatut rahat…
— Riittää, riittää, herra abotti. Ymmärrän nyt kaiken. Tuo kohtaus oli edeltäpäin suunniteltu, ja te olette heidän lähettinsä…
— Minäkö, herra markiisi! — virkkoi abotti vielä kerran keskeyttäen. — Minä tulen tarmokkaasti tukemaan teitä, ja toivon, että te oikeudenmukaisesti tulette myöntämään, että Ranskan alttarien jälleenpystyttäminen ja kuninkaan palauttaminen valtaistuimelle ovat minun vaatimattomille ponnistuksilleni paljoa tehoisampia viehätysvoimia kuin tuo Rennes'n piispanhiippa, jota te minulle…
Abotti ei uskaltanut jatkaa, sillä nämä sanat kuullessaan oli markiisi ruvennut hymyilemään katkerasti. Mutta nuori johtaja tukehutti heti surulliset mietteensä, hänen otsalleen laskeutui ankara ilme ja hän seurasi abotti Gudinia saliin, jossa kaikuivat raivokkaat huudot.
— Minä en tunnusta täällä kenenkään yliherruutta! — huusi Rifoël, luoden kaikkiin ympärillä olijoihin leimuavia katseita ja tarttuen miekkansa kahvaan.
— Ettekö edes tunnusta terveen järjen yliherruutta? — kysyi häneltä kylmästi markiisi.
Nuori ritari du Vissard, yleisemmin tunnettu sukunimeltään Rifoël, vaikeni, nähdessään edessään katolisten armeijain ylipäällikön.
— Mistä siis on täällä kysymys? — sanoi nuori johtaja, tutkien kaikkien kasvoja.