— Kysymys on siitä, herra markiisi, — vastasi eräs kuuluisa salakuljettaja, joka oli hämillään kuin kansanmies ainakin, kun hän ollen ylhäisen herran edessä alussa tuntee itsensä ennakkoluulon masentamaksi, mutta joka ei enää tunne mitään ehkäiseviä esteitä niin pian kuin on astunut yli eroittavien rajojen, hän kun silloin pitää tuota herraa vertaisenaan; — kysymys on siitä, että tulette juuri sopivaan aikaan. Minä en osaa pitää kauniita puheita; senpä tähden sanon kursailematta sanottavani. Minä olen komentanut viittäsataa miestä koko kuluneen sodan aikana. Siitä asti kuin jälleen tartuimme aseisiin, olen saanut kokoon kuninkaan palvelukseen tuhat yhtälujaa päätä kuin itselläni on. Olen nyt jo seitsemän vuotta pannut alttiiksi henkeni hyvän asian vuoksi; en teitä siitä soimaa, mutta joka työ ansaitsee palkkansa. Ensiksikin vaadin, että minua puhutellaan herra de Cottereauksi; vaadin, että minulle myönnetään everstin arvo; ellei, aion pyytää rauhaa ensimäiseltä konsulilta. Nähkääs, herra markiisi, minun miehilläni ja minulla itselläni on pirun vaativainen velkoja, joka aina on tyydytettävä!… Tässä se on! — hän lisäsi, taputtaen vatsaansa.
— Ovatko soittajat saapuneet? — kysyi markiisi rouva du Gualta ivallisella äänenpainolla.
Mutta salakuljettaja oli raa'alla tavallaan kosketellut liian tärkeää asiaa, ja nuo yhtä itsekkäät kuin kunniahimoiset miehet olivat liian kauan olleet epätietoiset siitä, mitä heillä oli toivottavissa kuninkaalta, jotta nuoren johtajan ylenkatse olisi voinut tehdä lopun tästä kohtauksesta. Nuori ja kiivas ritari du Vissard asettui äkkiä Montauranin eteen ja tarttui hänen käteensä, pakoittaakseen hänet jäämään.
— Pitäkää varanne, herra markiisi, — sanoi hän hänelle, — te kohtelette liian pintapuolisesti miehiä, jotka ovat jossakin määrin oikeutetut vaatimaan kiitollisuutta siltä, jota te täällä edustatte. Me tiedämme, että Hänen Majesteettinsa on antanut teille täyden valtuuden julkisesti tunnustaa meidän palveluksemme, jotka epäilemättä saamme palkkamme tässä tai toisessa maailmassa, sillä odottaahan mestauslava valmiina meitä joka päivä. Minä puolestani tiedän, että prikaatikenraalin arvo…
— Te tarkoitatte kai everstin arvoa?
— En, herra markiisi, Charrette on jo ylentänyt minut everstiksi. Mutta kun sitä arvoa, jonka mainitsen, ei minulta voitane kieltää, en tänä hetkenä aja omaa asiaani, vaan kaikkien pelottomien aseveljien! asiaa, joiden palvelukset vaativat tunnustusta. Teidän nimikirjoituksenne ja lupauksenne riittävät heille tänään; ja myönnän, — näin hän kuiskaten lisäsi, — että he tyytyvät varsin vähäiseen. Mutta, — näin hän jatkoi ääneen, — kun aurinko nousee Versailles'n linnassa valaisemaan kuningasvallan onnellisia päiviä, saavatkohan silloin ne uskolliset, jotka ovat Ranskassa auttaneet kuningasta jälleen valloittamaan itselleen Ranskan, helposti armonosoituksia perheilleen, eläkkeitä leskilleen ja korvauksen siitä omaisuudesta, joka heiltä niin sopimattomaan aikaan on riistetty? Minä sitä epäilen. Silloin, herra markiisi, eivät todistukset tehdyistä palveluksista tule olemaan turhat. Minä en koskaan epäile kuningasta, vaan ministerien ja hovilaisten laumaa, jotka toitottavat hänen korvaansa periaatteita valtion menestyksestä, Ranskan kunniasta, kruunun eduista ja tuhat muuta lorua. Silloin viis välitetään uskollisesta vendéelaisesta tai kelpo chouanista, hän kun on vanha ja kun se miekka, jonka hän on vetänyt esiin huotrasta taistellakseen hyvän asian puolesta, pieksee hänen kärsimyksistä kipeitä jalkojaan. Olemmeko mielestänne väärässä?
— Te puhutte ihmeen hyvin, herra du Vissard, mutta vähän liian aikaisin, — vastasi markiisi.
— Kuulkaahan, herra markiisi, — kuiskasi hänelle kreivi de Bouvan, — Rifoël on epäilemättä puhunut totta. Te puolestanne olette aina varma siitä, että saatte asianne kuninkaan kuuleviin korviin; mutta me muut saamme nähdä tämän ylimmän herran ainoastaan kaukaa. Ja tunnustan suoraan, että jos te ette anna minulle kunniasanaanne siitä, että aikanansa hankitte minulle Ranskan metsähallituksen ylijohtajan viran, niin enpä hitto vieköön enää pane päätäni alttiiksi. Valloittaa Normandia kuninkaalle — se ei ole mikään mitätön seikka, ja olenkin odottanut Ludvigin tähteä. — Mutta, — hän jatkoi punastuen, — onhan meillä aikaa ajatella tätä. Jumala varjelkoon minua matkimasta noita poloisia ja teitä kiusaamasta. Tehän puhutte minusta kuninkaalle, ja silloin on kaikki hyvin.
Jokainen näistä päälliköistä keksi keinot huomauttaa markiisille, taitavasti tai kömpelösti, mitä liioitellun suurta palkkaa odotti palveluksestaan. Mikä pyysi vaatimattomasti Bretagnen maaherran virkaa, mikä paroonikuntaa, toinen jotain arvoasemaa, toinen taas päällikkyyttä, kaikki vaativat eläkettä.
— Entä te, parooni, — sanoi markiisi herra du Guénic'ille, — ettekö te vaadi mitään?