— Mitä tehdä, markiisi, eiväthän nämä herrat jätä jälelle muuta kuin
Ranskan kruunun, mutta siihen voisinkin tyytyä…
— Hyvät herrat, — sanoi abotti Gudin kaikuvalla äänellä, — ajatelkaahan, että jos teillä on niin kiire, niin tärvelette kaikki voiton päivänä. Eikö kuninkaan ole pakko tehdä myönnytyksiä vallankumouksellisille?
— Jakobiineille! — huudahti salakuljettaja. — Jättäköön kuningas minulle täyden toimintavallan, ja lupaan tuhannen mieheni kanssa hirttää heidät, ja niin pääsemme heistä pian…
— Herra de Cottereau, — sanoi markiisi, — näen muutamien kutsutuista vieraista astuvan sisään. Meidän tulee kilvan ponnistaa voimiamme saadaksemme heidät ottamaan osaa pyhään yritykseemme, ja te käsitätte, ettei nyt ole oikea hetki pohtia teidän pyyntöjänne, kuinka oikeutettuja ne lienevätkin.
Näin puhuessaan markiisi lähestyi ovea ikäänkuin mennäkseen vastaanottamaan eräitä paikkakunnan ylimyksiä, joiden oli nähnyt saapuvan. Mutta rohkea salakuljettaja tukki hänen tiensä alamaisen ja kunnioittavan näköisenä.
— Ei, ei, herra markiisi; suokaa minulle anteeksi, mutta jakobiinit ovat liian hyvin opettaneet meille vuonna 1793, ettei se, joka kylvön tekee, saa syödä leipäkannikkaa. Allekirjoittakaa tämä paperini, ja huomenna tuon teille tuhat viisisataa soturia; jollette sitä tee, ryhdyn keskusteluihin ensimäisen konsulin kanssa.
Katseltuaan ylpeänä ympärilleen markiisi huomasi, että tuon vanhan puoluelaisen rohkeus ja päättäväisyys ei ollut miellyttämättä läsnäolijoita. Yksi ainoa nurkassa istuva mies ei näyttänyt ottavan osaa tähän kohtaukseen, vaan pani tupakkaa savupiippuunsa. Se ylenkatse, joka hänessä ilmeni äskeisiä puhujia kohtaan, hänen vaatimattomuutensa ja se osaaottava ilme, jonka markiisi kohtasi hänen silmissään, olivat omiaan kiinnittämään häneen markiisin tarkkaavaisuuden, ja viimein hän tunsi hänet majuri Brigaut'ksi. Johtaja riensi hänen luokseen.
— Entä sinä, — sanoi markiisi, — mitä sinä vaadit?
— Oh, herra markiisi, jos kuningas palaa, minä olen tyytyväinen.
— Niin, niin, mutta sinä itse?…