— Nyt tanssimaan, — huusi kreivi de Bouvan, — tapahtukoon sitten mitä tahansa. Muuten, hyvät ystävät, on parempi kääntyä suoraan Jumalan kuin hänen pyhimystensä puoleen. Tapelkaamme ensin, sittenhän saamme nähdä.
— Se on totta, kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra parooni, — sanoi Brigaut puoliääneen rehelliselle du Guénic'ille, — en totisesti koskaan ole nähnyt, että jo aamulla vaaditaan saman päivän työpalkkaa.
Seura hajaantui saleihin, joihin jo muutamia vieraita oli kokoontunut. Turhaan koetti markiisi karkoittaa sitä synkkää ilmettä, jonka tiesi painuneen kasvoihinsa. Päälliköt huomasivat helposti, kuinka ikävän vaikutuksen tuo kohtaus oli tehnyt mieheen, jonka uskollisuuteen kuninkaan asialle vielä yhtyi nuoruuden kauniita harhaluuloja, ja he häpesivät käytöstään.
* * * * *
Huumaava ilo valtasi tämän seuran, jonka muodostivat mitä innokkaimmat kuningasmielisen puolueen henkilöt, sillä nämä eivät olleet kukistamattoman maaseudun sydämessä koskaan oikein voineet arvostella vallankumousta, joten he pitivät mitä epävarmimpia toiveita todellisuutena. Montauranin alottamat rohkeat sotatoimet, hänen nimensä, hänen omaisuutensa, hänen kykynsä, kiihoittivat mielissä rohkeutta ja synnyttivät tuon poliittisen huumaustilan, joka on vaarallisin kaikista, se kun vaimenee ainoastaan veritulvista, jotka melkein aina vuodatetaan turhaan.
Kaikkien läsnäolijoiden mielestä vallankumous ei ollut muuta kuin ohimenevä häiriötila Ranskan kuningaskunnassa, missä siitä ei mikään näyttänyt muuttuneelta. Tämä maaseutu kuului muka yhä vielä Bourbonien hallitsijasuvulle. Kuningasmieliset muka hallitsivat täällä yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta aikaisemmin, jolloin Hoche muka rauhan asemesta saavutti ainoastaan aselevon. Aateliset kohtelivat siis vallankumouksellisia hyvin ylenkatseellisesti; heidän mielestään Bonaparte oli vaan toinen Marceau, joka oli edeltäjäänsä onnellisempi.
Naiset valmistautuivat sentähden tanssimaan hillittömän iloisesti. Muutamat päälliköistä, jotka olivat taistelleet sinisien kanssa, tunsivat yksin silloisen jännittävän käännekauden vakavuuden ja tiesivät, että jos puhuisivat ensimäisestä konsulista ja hänen mahtavuudestaan kansalaisille, jotka olivat jälellä ajastaan, eivät nämä heitä ymmärtäisi. Sentakia he punnitsivat asiaa jutellen keskenään ja katsellen välinpitämättömästi noita naisia, jotka kostivat heille arvostellen heitä mitä ankarimmin. Rouva du Gua, joka näytti esiintyvän kemujen emäntänä, koetti karkoittaa tanssijattarien kärsimättömyyttä lausumalla heille kullekin järjestänsä tavanmukaisia imartelevia kohteliaisuuksia.
Jo kuultiin soittimien räikeät äänet, kun niitä viritettiin, ja silloin rouva du Gua huomasi markiisin, jonka ilme yhä vielä oli surullinen, ja riensi hänen luokseen.
— Toivottavasti ei tuo kohtaus, joka teillä oli noiden tomppelien kanssa, ole syynä alakuloisuuteenne? — hän sanoi.
Hän ei saanut vastausta. Markiisi oli vaipunut haaveisiin ja muisteli niitä perusteita, joihin viitaten Marie ennustajattaren äänellä juuri keskellä näitä samoja päällikköjä Vivetièressä oli kehoittanut häntä luopumaan kuningasten taistelusta kansoja vastaan. Mutta tällä nuorella miehellä oli liiaksi ylevä sielu, liiaksi ylpeyttä ja ehkä vakaumusta hylätäkseen alkamansa työn, ja sinä hetkenä hän päätti rohkeasti jatkaa sitä, huolimatta esteistä. Hän nosti ylpeänä päänsä ja kuuli nyt, mitä rouva du Gua lausui: