— Te olette epäilemättä ajatuksinenne Fougères'ssa! — sanoi rouva du Gua, äänessä katkeruutta, joka johtui hänen epäonnistuneesta yrityksestään saattaa markiisi iloiselle tuulelle. — Oh, markiisi, antaisin vereni, jos voisin hankkia teille tuon naisen ja saattaa teidät onnelliseksi hänen kanssaan.
— Miksi siis niin taitavasti tähdäten koetitte ampua hänet kuoliaaksi?
— Sentähden, että tahtoisin nähdä hänet joko kuolleena tai teidän sylissänne. Niin, hyvä herra, rakastin markiisi de Montaurania niin kauan kuin saatoin pitää häntä sankarina. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin surumielistä ystävyyttä, kun näen, että ilonaisen häälyvä sydän eksyttää hänet kunnian tieltä.
— Mitä tulee rakkauteen, — virkkoi markiisi ylenkatseellisesti, — arvostelette minua väärin. Jos rakastaisin tuota naista, himoitsisin häntä vähemmin… ja ilman teidän huomautustanne en enää häntä ajattelisi.
— Tuossa hän on! — huudahti äkkiä rouva du Gua.
Markiisi käänsi päänsä tavattoman kiireisesti, ja tämä koski kipeästi tuohon nais-parkaan. Mutta kynttilöiden levittämässä kirkkaassa valossa rouva du Gua näki pienimmänkin muutoksen sen miehen kasvoissa, jota hän niin raivokkaasti rakasti, ja luuli huomaavansa niissä palavaa intohimoa, kun markiisi käänsi päänsä häntä kohti, hymyillen tälle naisviekkaudelle.
— Mille te nauratte? — kysyi kreivi de Bouvan.
— Puhkeavalle saippuakuplalle! — vastasi rouva du Gua hilpeänä. — Markiisi ihmettelee tänään — jos saa luottaa hänen sanoihinsa — että hetkeäkään on voinut tuntea sydämensä sykkivän rakkaudesta tuohon naikkoseen, joka kehui muka olevansa neiti de Verneuil. Tiedättehän?
— Tuohon naikkoseen?… — virkkoi kreivi moittiva sävy äänessä. — Rouvaseni, minun, joka olen tämän onnettomuuden alku ja juuri, on velvollisuus hyvittää se, ja annan teille kunniasanani siitä, että tuo nainen todella on herttua de Verneuilin tytär.
— Herra kreivi, — sanoi markiisi värähtelevällä äänellä — kumpaa kunniasanaanne uskon, Vivetièressä vaiko täällä Saint-Jamesissa antamaanne?