— No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä rosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! — huusi Beau-Pied surullisena.
— Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät, kun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä. Mutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? — kysyi Gudin.
— Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata meidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet rotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli, jotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja levähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota mökkiä, josta näette nousevan savua.
— Hyvä! — huusi Gudin. — Vetäytykää te, — hän sanoi kahdeksalle soturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa sinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää vahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä on univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista koirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään teille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä tervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä, jotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän valepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman solmua.
Gudin jätti molemmat haavoittuneet soturinsa omenapuun juurelle ja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied oli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen tienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka usein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä tuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.
Samaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan saapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan oli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi hiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja hyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen vaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten pienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän huomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja kumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias poikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista piikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.
Siitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas toiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä nostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli tätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt uursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin eriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei hänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta tehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti tiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon pitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät. Ryysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti paljas iho esiin.
— Hoi, eukko, — sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen häntä, — missä on Gars?
Samassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät pellon aitauksen yli.
— Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä tulitte, — vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon sotilasjoukkoon.