Hän vavahti moneen kertaan järjestäessään vihreästä kiinalaisesta silkistä tehdyn vuodekatoksen poimuja ja tutkiessaan siitä riippumaan panemiensa kukkakoristeisten vuodeuudinten laskoksia. Tällaisissa valmistuksissa piilee aina kuvaamaton salainen onni ja ne aiheuttavat niin viehkeän hermostumisen, että nainen usein keskellä näitä hekkumallisia hommia unhoittaa kaikki epäilynsä, samoin kuin neiti de Verneuil silloin unhoitti oman epäilynsä. Eiköhän sisälly jonkunlainen uskonnollinen tunne siihen monipuoliseen vaivannäköön ja huoleen, johon antaudutaan rakastetun olennon vuoksi, joka ei ole läsnä niitä näkemässä, korvaamassa, mutta joka myöhemmin on palkitseva ne tuolla arvoa antavalla hymyllä, jonka nuo viehättävät ja aina oikein ymmärretyt valmistukset saavat osakseen. Naiset antautuvat sellaisina hetkinä ikäänkuin edeltäkäsin lemmennautinnon valtoihin, eikä ainoakaan malta olla, yhtä vähän kuin neiti de Verneuil, ajattelematta: "Tänä iltana tulen olemaan ylen onnellinen!"
Viattominkin heistä kätkee silloin tämän suloisen toivon silkin tai musliinin pienimpäänkin poimuun, ja näin hänen vähitellen ympärilleen levittämänsä sopusointuisuus luo kaikkeen henkäyksen, joka uhkuu rakkautta. Keskellä tätä hekkumallista riemunodotusta kaikki oliot hänen mielessään muuttuvat eläviksi olennoiksi ja hänen onnensa todistajiksi; hän saattaa ne jo edeltäkäsin osallisiksi tulevasta onnestaan. Joka liikkeellä, joka ajatuksella hän rohkenee etukäteen riistää jotain tulevaisuudelta. Pian hän ei enää malta odottaa, ei toivoa, hän syyttää hiljaisuutta, ja vähinkin rasahdus on hänen mielestään enne. Lopulta epäilys kouristaa hänen sydäntään, hän hehkuu, on levoton, ja häntä raatelee ajatus, joka kirvelee melkein kuin ruumiillinen tuska; se on vuoroin voitonriemua ja kidutusta, jota hän ei kestäisi, ellei toivoisi tulevaa mielihyvää.
Jo kaksikymmentä kertaa neiti de Verneuil oli nostanut ikkunaverhoja, toivoen näkevänsä savupatsaan nousevan kallioiden huipulta. Mutta sumu näytti hetki hetkeltä käyvän yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, mitä hän mielikuvituksessaan lopulta piti pahana enteenä. Viimein hän kärsimättömänä päästi verhon vaipumaan, päättäen olla sitä enää nostamatta. Nyrpeänä hän katseli tätä huonetta, johon oli luonut sielun ja erikoissävyn, ajatteli, oliko kaikki tämä turhaa, ja näin johtuivat hänen mieleensä muut valmistukset.
Hän veti Francinen mukaansa lähellä olevaan pukuhuoneeseen, johon päivänvalo tunki ympyräikkunasta. Tämä ikkuna oli sen pimeän nurkkauksen puolella, missä kaupungin vallitukset yhtyivät kävelypuiston kallioihin.
— Lemmikkini, — hän siellä sanoi Francinelle, — siivoa ja järjestä täällä, jotta kaikki olisi siistiä. Salin voit, jos tahdot, jättää järjestämättä, — hän lisäsi säestäen näitä sanoja hymyilyllä, jonka naiset säästävät uskotuilleen, ja johon piilevää hienon hienoa kiihoittavaisuutta miehet eivät koskaan voi täysin tajuta.
— Oi, kuinka te olette kaunis! — huudahti pieni bretagnetar.
— Oh, olemme kaikki mielettömiä, onhan rakastajamme kuitenkin aina kaunein koristuksemme.
Francine jätti hänet siihen pehmeän velttona lepäämään sohvalle ja vetäytyi hitaasti pois. Hän tiesi, että emäntänsä ei koskaan toimittaisi Montaurania hänen vihollistensa käsiin, ei silloinkaan, jos ei markiisi häntä rakastaisi.
* * * * *
— Oletko varma siitä, mitä minulle kerroit, eukko? — kysyi Hulot Barbettelta, Galope-Chopinen leskeltä, joka saapuessaan Fougères'en oli päällikön tuntenut.