— Onhan teillä silmät päässä. Katsokaa siis Pyhän Sulpicen kallioita, herra, tuolla vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa.
Corentin kiinnitti katseensa Barbetten osoittamaan huippuun; ja kun sumu nyt alkoi haihtua, hän saattoi sangen selvästi nähdä sen vaaleanharmaan savupatsaan, josta Galope-Chopinen leski oli puhunut.
— Mutta milloin hän oikein tulee, eukko hyvä? Tänä iltana, vai vasta yöllä?
— Herra hyvä, — vastasi Barbette, — sitä en tiedä.
— Miksi petät puoluettasi? — kysyi Hulot äkkiä, vietyään maalaisnaisen muutaman askeleen päähän Corentinista.
— Voi, herra kenraali, katsokaahan poikani jalkaa. Hän on kastellut sen mieheni veressä, jonka chouanit ovat teurastaneet, jos suvaitsette minun näin puhua, niin, teurastaneet rangaistakseen häntä niistä parista sanasta, jotka te houkuttelitte suustani toissapäivänä raataessani vainiolla. Ottakaa poikani, koska olette riistänyt häneltä isän ja äidin, mutta tehkää hänestä kelpo sininen, jotta hän voisi tappaa oikein monta chouania! Tässä on kaksisataa écu'ta, säästäkää ne hänelle. Jos hän niitä käyttää säästäväisesti, pääsee hän niillä pitkälle, koska hänen isänsä on kokonaista kaksitoista vuotta säästänyt ne kokoon.
Hulot katseli ihmetellen tätä kalpeaa ja ennen aikojaan vanhentunutta talonpoikaisnaista, jonka silmissä ei välkkynyt kyyneltä.
— Entä sinä itse, miten tulet itse toimeen? Onhan parempi, että itse säilytät näitä rahoja.
— Minä! — hän vastasi, surullisena pudistaen päätään. — Vaikka piiloittaisitte minut Mélusine-tornin syvimpään kellariin, — ja hän osoitti kädellään yhtä linnan torneista — niin tietäisivät chouanit kuitenkin tulla sinne minut tappamaan.
Hän syleili lastaan osoittaen synkkää surua, katsoi siihen, vuodatti pari kyyneltä, katsoi häneen vielä kerran ja katosi.