— Mitä yhteyttä on minun lähtöni ja noiden rikkaruohojen välillä, jotka on sytytetty palamaan? - hän kysyi.
— Miksi on äänenne niin värähtelevä? — kysyi Corentin. — Lapsi-parka, — hän lisäsi lempeästi, — tiedän kaiken! Markiisi tulee tänään Fougères'en, ettekö ole järjestänyt niin hekkumallisesti tätä makuuhuonettanne kukkasineen ja kynttilöineen siinä tarkoituksessa, että kavaltaisitte hänet meille…
Neiti de Verneuil kalpeni, lukiessaan markiisin kuolemantuomion kirjoitettuna tuon ihmishahmoisen tiikerin silmistä, ja hän tunsi rakastajaansa kohtaan rakkautta, joka vivahti hulluuden houreisiin. Jokainen hiuskarva hänen päässään kirveli juurestaan; hän ei voinut kestää tätä kauheaa tuskaa, vaan heittäytyi alas leposohvalle.
Corentin jäi hetkeksi seisomaan hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla, puoleksi nauttien tuosta kidutuksesta, joka tuotti hänelle kostoa kaikista niistä ivasanoista ja siitä ylenkatseesta, joilla tuo nainen oli häntä kiusannut, puoleksi pahoillaan, nähdessään sen olennon kärsivän, jonka asettama ies häntä joka tapauksessa miellytti, niin raskas kuin se olikin.
— Tuo nainen rakastaa häntä, — hän mutisi hampaiden välistä.
— Rakastaa! — huudahti Marie. — Oi, mitä merkitseekään tuo sana!… Corentin, hän on elämäni, sieluni, hengitykseni…
Hän heittäytyi tuon miehen jalkojen juureen, jonka levollisuus häntä kauhistutti.
— Te, jonka sielu on pelkkää lokaa, — hän sanoi hänelle, — tahdon pikemmin alentua, pelastaakseni hänen henkensä, kuin että se häneltä riistetään. Tahdon pelastaa hänet, vaikka uhraisin viimeisen veripisaran hänen tähtensä… Puhu, mitä vaadit.
Corentin vavahti.
— Tulin kuulemaan käskyjänne, Marie, — hän sanoi äänessä mitä lempein väre ja mitä kohteliaimmin auttaen häntä nousemaan. — Niin, Marie, loukkauksenne ei estä minua tekemästä kaikkea teidän hyväksenne, kunhan vaan ette minua enää petä. Tiedätte, Marie, ettei kukaan minua koskaan petä, siitä kärsimättä rangaistusta.