— Oi, jos tahdotte, Corentin, että teitä rakastaisin, niin auttakaa minua pelastamaan hänet.
— No hyvä, mihin aikaan tulee markiisi? — hän kysyi, koettaen tehdä tämän kysymyksen levollisesti.
— Oi, sitä en ollenkaan tiedä… Molemmat katsoivat toisiinsa vaieten. "Olen hukassa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Hän pettää minua", ajatteli Corentin. — Marie, — hän virkkoi, — minulla on kaksi periaatetta: toinen niistä on se, etten koskaan usko sanaakaan siitä, mitä naiset sanovat; se on ainoa keino välttää joutumasta heidän petkuttamakseen; toinen on se, että punnitsen, eikö heillä ole jotain etua menetellä toisin kuin mitä ovat sanoneet ja valita vallan päinvastainen toimintatapa kuin se, jonka salaisuuden ovat meille uskoneet. Luulen, että nyt ymmärrämme toisemme?
— Erinomaisesti, — vastasi neiti de Verneuil. — Te tahdotte todisteita vilpittömyydestäni, mutta minä säästän ne siihen hetkeen, jona te olette antanut minulle todisteita omasta vilpittömyydestänne.
— Hyvästi, neiti, — sanoi Corentin kuivasti.
— Kas niin, — virkkoi parisitar hymyillen, — istukaa tuohon älkääkä noin jörötelkö, muuten voin pelastaa markiisin ilman teitäkin. Puhuakseni ensin kolmestasadasta tuhannesta frangista, jotka alati näette edessänne, saatan laskea ne teille tuohon kamiinin reunalle kultarahoina sinä hetkenä, jona markiisi on turvassa.
Corentin nousi, peräytyi pari askelta ja katsoi neiti de Verneuiliin.
— Te olette sangen lyhyessä ajassa tullut rikkaaksi, — hän sanoi äänenpainolla, joka huonosti salasi katkeruutta.
— Montauran voi, — sanoi Marie säälistä hymyillen, — tarjota teille paljon enemmän lunnainaan. Todistakaa siis minulle, että kykenette suojelemaan häntä kaikesta vaarasta, ja…
— Ettekö voi, — huudahti Corentin äkkiä, — saada häntä pakenemaan samana hetkenä kuin hän saapuu, kun Hulot ei tiedä milloin se tapahtuu, ja…