Tänä hetkenä neljä valepukuista henkilöä astui neiti de Verneuilin asuntoon, pienen pojan ja Corentinin huomaamatta.
— Palaa entiseen paikkaasi, — virkkoi urkkija, — ole leikittelevinäsi ikkunaluukkujen hakasilla, mutta pidä tarkoin silmällä kaikkea, katso joka taholle, katoillekin.
Corentin riensi pikku pojan osoittamaan suuntaan, luuli tuntevansa neiti de Verneuilin keskellä sumua ja saapui todella hänen luokseen sinä hetkenä, jona hän astui Pyhän Léonardin vahdistoon.
— Minne menette? — hän sanoi, tarjoten hänelle käsivartensa. — Olette kalpea, mitä onkaan tapahtunut? Onko nyt soveliasta lähteä ulos noin vallan yksin? Tässä käsivarteni, olkaa hyvä.
— Missä päällikkö Hulot on? — kysyi häneltä Marie.
Tuskin oli neiti de Verneuil saanut sanotuksi nämä sanat, kun kuuli kiertovahdin askelten kopinan Pyhän Léonardin portin ulkopuolelta, ja pian hän keskellä töminää eroitti Hulot'n karkean äänen.
— Tuhat tulimaista! — huusi Hulot, — enpä koskaan ole vakoiluretkellä nähnyt näin huonosti kuin nyt. Tuo markiisi näyttää voivan komentaa säätä mielensä mukaan.
— Miksi valitatte? — virkkoi neiti de Verneuil, tarttuen voimakkaasti hänen käsivarteensa, — tämä sumu voi peittää yhtä hyvin koston kuin petoksenkin… Herra päällikkö, — hän lisäsi kuiskaten, — tänään täytyy teidän minun kanssani ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei Gars tällä kertaa pääse pakoon.
— Onko hän teidän asunnossanne? — kysyi Hulot, jonka äänen värähtely ilmaisi hänen hämmästystään.
— Ei, — hän vastasi, — mutta antakaa minulle luotettava mies, ja lähetän hänet sitten ilmoittamaan teille, kun markiisi on tullut.