— Pyhän Léonardin katua alaspäin.
— Beau-Pied, — virkkoi Hulot puoliääneen korpraalille, joka seisoi lähellä, — juokse ilmoittamaan luutnantille, että hänen tulee marssia lähemmäksi taloa ja ylläpitää kelpo tulta, ymmärrätkö! Osastottain vasemmalle, ja eteenpäin tornia vastaan, mars, — huusi päällikkö.
Täydelleen ymmärtääksemme näiden tapahtumien loppuratkaisun, on tarpeellista seurata neiti de Verneuilin mukana hänen asuntoonsa.
* * * * *
Kun intohimot lähestyvät lopullista purkaustaan, ne saattavat ihmisen huumaustilaan, joka on paljon voimakkaampi viinin ja ooppiumin synnyttämää kiihoitusta. Se selkeys, jonka ajatus silloin saavuttaa, liiaksi kiihoittuneiden aistien herkkyys, aiheuttavat silloin mitä kummallisimpia ja odottamattomimpia vaikutuksia. Ollen yhden ainoan ajatuksen valloissa, eräät henkilöt havaitsevat selvästi mitä huomaamattomimmatkin seikat, kun sitävastoin kouraantuntuvat esineet vallan häipyvät heidän havaintopiiristään.
Neiti de Verneuil oli joutunut senlaatuiseen huumaustilaan, joka saattaa todellisen elämän unissakävijöiden tilan kaltaisiksi, hän kun luettuaan markiisin kirjeen ponnisti kaikki voimansa estääkseen häntä välttämästä koston täyttymistä, samoin kuin aikaisemmin oli valmistanut kaiken ensimäistä lemmenjuhlaansa varten. Mutta huomatessaan talonsa, omasta määräyksestään, kolminkertaisen pistinketjun ympäröimäksi, äkillinen valo välkähti hänen sielussaan. Hän rupesi arvostelemaan omaa menettelyään, ja ajatteli nyt kauhistuen, että oli tehnyt rikoksen.
Äkillisen ahdistuksen valtaamana hän hyökkäsi huoneensa kynnykselle ja jäi siihen hetkeksi liikkumattomana seisomaan, koettaen punnita tilannetta, kuitenkaan pääsemättä selvään tulokseen. Hänelle oli niin täydelleen epäselvää mitä oli tehnyt, että rupesi miettimään, miksi oli asuntonsa eteisessä, pitäen kädestä tuntematonta lasta.
Hänen silmiensä edessä tanssi tuhansia kipinöitä kuin tulikielekkeet ilmassa. Hän alkoi astua, ravistaakseen jäsenistään painostavan jäykkyyden; mutta samoin kuin unta näkevälle ihmiselle, jokainen esine esiintyi hänelle todellisuudesta poikkeavassa muodossa. Hän puristi pikku pojan kättä tavattoman rajusti ja veti häntä jälkeensä, kuin olisi hän mielettömän tavoin kiiruhtanut jonnekin. Hän ei nähnyt mitään siitä, mitä oli salissa, kulkiessaan sen läpi, ja kuitenkin häntä tervehti kolme miestä, jotka väistyivät syrjään, päästääkseen hänet kulkemaan.
— Tuossa hän on, — sanoi yksi heistä.
— Hän on hyvin kaunis! — huudahti pappi.