— Niin, todella, — sanoi edellinen; — mutta kuinka hän on kalpea ja kiihoittunut!…
— Ja hajamielinen! — lisäsi kolmas, — hän ei meitä ollenkaan huomannut.
Huoneensa ovella neiti de Verneuil näki Francinen lempeät ja iloiset kasvot. Hän kuiskasi emäntänsä korvaan:
— Hän on tuolla sisällä, Marie…
Neiti de Verneuil pääsi nämä sanat kuullessaan taas tajuihinsa, harkintakyky palasi, hän katsoi lapseen, jota piti kiinni kädestä, tunsi sen ja sanoi Francinelle:
— Sulje lukitun oven taa tämä poika, ja jos tahdot, että jään eloon, niin varo tarkoin päästämästä häntä pakenemaan.
Hitaasti lausuessaan nämä sanat, hän oli luonut katseensa huoneensa oveen, ja siihen ne pysähtyivät niin hirvittävän jäykkinä, että olisi luullut hänen näkevän uhrinsa paksujen ovilautojen läpi. Sitten hän hiljaa avasi oven ja sulki sen jälleen kääntymättä, sillä hän näki markiisin seisovan kamiinin edessä. Olematta erityisen upea, oli aatelismiehen puku kuitenkin juhlallinen ja hieno, mikä lisäsi sitä kauneutta, jota kaikki naiset huomaavat rakastetuissaan. Hänet nähdessään neiti de Verneuil saavutti jälleen koko mielenmalttinsa. Hänen kokoon puristautuneet puoleksi avoimet huulensa päästivät näkyviin heinienvalkeat hampaat ja kuvastivat pakollista hymyä, jonka sävy oli pikemmin hirvittävä kuin intohimoinen. Hän lähestyi nuorta miestä hitaasti ja sanoi väkinäisen iloisesti, osoittaen kamiini-kelloa:
— Rakkautta ansaitseva mies ansaitsee niinikään, että häntä odotetaan.
Mutta rajujen tunteittensa lamauttamana hän vaipui kamiinin vieressä olevalle sohvalle.
— Rakas Marie, te olette lumoava, ollessanne vihainen! — sanoi markiisi istuutuen hänen viereensä, tarttuen hänen käteensä, johon hän suostui, ja rukoillen katsetta, jonka hän kielsi. — Toivon, — hän jatkoi ääni mairittelevana, — että Marie hetken kuluttua on oleva pahoillaan siitä, että käänsi pois kasvonsa onnellisesta aviopuolisostaan.