Kuullessaan nämä sanat neiti de Verneuil kääntyi äkkiä ja katsoi häntä silmiin.
— Mitä merkitsee tuo hirvittävä katse? — hän kysyi nauraen. —
Mutta kätesi polttaa!… Rakkaani, mikä sinun on?
— Rakkaani! — hän toisti kumeasti ja ääni värähdellen.
— Niin, — sanoi markiisi, laskeutuen polvilleen hänen eteensä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, jotka peitti suudelmilla, — niin, rakkaani, olen sinun koko elämänikäni.
Marie työnsi hänet rajusti luotansa ja nousi. Hänen kasvonsa vääntyivät ja hän nauroi kamalasti kuin mieletön, sanoen:
— Etpä itse usko sanaakaan siitä, mitä puhut, sinä katalin kaikista konnista!
Hän sieppasi äkkiä tikarin, joka oli kukkamaljakon vieressä, ja pani sen sähkymään vallan lähellä nuoren miehen povea, tämän ollessa ylen hämmästynyt.
— Joutavia! — hän sanoi, heittäen pois tämän aseen — en pidä sinua edes sen arvoisena, että sinut tappaisin! Sinun veresi on liian halpaa, jotta edes sotamiehet sitä vuodattaisivat, sinä olet ainoastaan pyövelin piilun arvoinen.
Nämä sanat hän lausui vaivoin ja hiljaa, ja hän polki jalkaa kuin hemmoiteltu lapsi kärsimättömyydessään. Markiisi lähestyi häntä, koettaen syleillä häntä.
— Älä koske minuun! — huudahti Marie, peräytyen kauhun valtaamana.