Ja hän ojensi päällikölle lasin bordeaux-viiniä.
— Minua ei janota, — sanoi Hulot. — Siis paperisi tänne.
Samassa silmänräpäyksessä kuului kadulta aseiden kalsketta ja sotilasten askeleita; Hulot lähestyi ikkunaa ja näytti tyytyväiseltä, mikä sai neiti de Verneuilin pelosta vapisemaan. Tämä osanoton merkki innostutti nuorta miestä, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja ylpeiksi. Hapuiltuaan takkinsa taskusta, hän otti esiin hienon lompakon ja siitä papereita, jotka ojensi Hulot'lle ja joita tämä ryhtyi lukemaan hitaasti, verraten passissa mainittuja tuntomerkkejä epäilemänsä matkustajan kasvoihin. Tarkastuksen aikana kajahti uusi pöllönhuuto, mutta tällä kertaa ei ollut vaikea siinä eroittaa ihmisäänen kaikua ja vivahduksia. Päällikkö antoi silloin ivallisen näköisenä takaisin paperit nuorelle miehelle.
— Kaikki tämä on erinomaista. Mutta sinun täytyy seurata minua piirivirastoon. Minä en pidä musiikista.
— Miksi viette hänet piirivirastoon? — kysyi neiti de Verneuil, ääni värähdellen levottomuudesta.
— Tyttöseni, — vastasi päällikkö, vääntäen suunsa tapansamukaiseen irvistykseen, — se on seikka, joka ei sinua liikuta.
Suuttuneena vanhan soturin äänenpainosta ja vielä enemmän siitä nöyryytyksen tapaisesta kohtelusta, jota oli saanut kestää sen miehen edessä, jota tiesi miellyttävänsä, neiti de Verneuil nousi, luopui äkkiä siihenastisesta viattomasta ja vaatimattomasta ryhdistä, ja hänen ihonsa väri vilkastui ja silmänsä säihkyivät.
— Sanokaa, onhan nuori mies kai täyttänyt kaiken, minkä laki vaatii? — hän huudahti tyynesti, mutta ääni värähdellen.
— On kyllä, näennäisesti, — vastasi ilkkuen päällikkö.
— No hyvä, vaadin, että te näennäisesti jätätte hänet rauhaan, — sanoi neiti. — Pelkäättekö, että hän pääsee käsistänne? Tulette saattamaan häntä minun seurassani Mayenneen, hän on istuva postivaunuissa äitinsä vieressä… Ei mitään vastaansanomista, minä vaadin, että näin menetellään. — No mitä! — hän huomautti nähdessään Hulot'n kursailematta irvistelevän, — vieläkö te pidätte häntä epäluulonalaisena?