— Hiukan ainakin.
— Mitä siis aiotte hänelle tehdä?
— Enpä mitään muuta, kuin mahdollisesti hiukan pestä hänen päätään lyijyllä… Hän on huimapää, tuo nuori mies.
— Lasketteko leikkiä, päällikkö? — huudahti neiti de Verneuil.
— No, nuori mies! — sanoi Hulot, nyökäyttäen päätään merisoturille; — lähtekäämme liikkeelle, ja joutuin!
Huomatessaan Hulot'n ylimielisyyden neiti de Verneuil muuttui tyyneksi ja hymyili.
— Älkää liikkuko paikaltanne, — hän sanoi nuorelle miehelle, jota suojeli arvokkaisuutta uhkuvalla eleellä.
— Ah, kuinka hän on kaunis, — kuiskasi merisoturi äidilleen, joka rypisti kulmakarvojaan.
Pahastus ja monet muut, tosin hallitut kiihtymyksen tunteet, loivat silloin uutta kauneutta parisittaren kasvoihin. Francine, rouva du Gua, hänen poikansa — kaikki olivat nousseet seisomaan. Neiti de Verneuil asettui kiireisesti heidän ja hymyilevän päällikön väliin ja irroitti taitavasti pari liiviensä nyörisilmukkaa. Sitten hän, toimien tuon sokean kiihkon vallassa, joka herää, kun naisten itserakkautta kovasti ahdistetaan, mutta samalla halukkaana ja kärsimättömänä osoittamaan voimaansa, aivan kuin lapsi saatuaan uuden lelun, ojensi päällikölle avoimen kirjeen.
— Lukekaa, — sanoi hän tälle, katkeran ivallisesti naurahtaen.