Keski-ikäinen nainen

by Honoré de Balzac

V.

Muuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme nimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut tavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin aikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in välillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa. Hänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.

Tämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen lemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä puutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen rakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista mökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti, nauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia. Merkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan tielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin nyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo sijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV rakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja, ennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia "kasinoja". Näiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista irstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa siveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.

Eräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä autiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa häihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan yhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä, uskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille oli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina järkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet kuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin heidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista, eikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva syvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui puiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä käytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan ja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina ihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista ajavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin tavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä ilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri kun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka pakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi matkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi. Tällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain poissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön säteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan soturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän suloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja kotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja leikeille.

Kenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä nojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa levittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona on hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli hyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä rauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein hervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut, täydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan, tuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei tahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon paitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä oli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä kutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle uppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka oli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin selvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan tuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta veljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia naurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä. Mutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä, kainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita, pehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen tummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista kuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin äiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa, oma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine silmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen pehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja piehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa kamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa asennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan ympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka jäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden. Lämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta hänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen hyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain puolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he äänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat hyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari harmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään, urhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä, osoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka koristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten viaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton hyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut lapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin aina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia voidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden etuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa valossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan vahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika käännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna ei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden jännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti täydellisesti viehättävä ihmeteos "Tuhat ja yksi yötä" sekä hänen lyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa, toinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka valkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin istuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on kuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta. Tämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö työskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä milloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan hänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena jo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli merkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa oli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut kampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa piirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa ylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän, tummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle. Mutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme, hieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen hieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi tälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan kainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan ei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi olla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea ja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä, lyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin, jotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi tunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää, johtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet puhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai salaisista suruista.

Mies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat vanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti liukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten otollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla herätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka ilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten loisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin, vastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät ääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin ihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä, maalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö painoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla lapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on täynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties muutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät varmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle osa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin olisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa, kehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen lakejansa puhumalla tulevaisuudesta.

Mutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja Moïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka kuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa isäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen liikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien varjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo heijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä kädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat — urkkimatta toisiaan — hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset ymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja kunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa silmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään aikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian raskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan, vai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän Helenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin ainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko tytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten niin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita, salaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen uskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin hautaan?

Helena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa sellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa tunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset paisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon. Nuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan kuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä vain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta jota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta varsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin alentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä sinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten näytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin murhenäytelmän "Wilhelm Tell". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä oli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka valtavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä esittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren pelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan tavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä sulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt, varsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää hellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin jonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei kenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen yksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei yhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen tutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja jalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta anteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti tytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata ainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku herättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön saakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista sieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä salaisuus.

"No, Abel", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä, jolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät hiljaa, "tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata"…

Markisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti polvelleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi kenraali. "Kello on puoli yksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia viikaria! — Gustaf", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "annoin sinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello kymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä maata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi, täytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin kunniastasi." Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli erittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen lupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli hänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin voimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman vaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän tavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla rikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä. Puistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman toiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat katsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari päivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa, mutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen alkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille. Äiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä juhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta huvihuone purettaisiin.