"Fox matkusti kouluun. Isä luuli, että pieni poika, jota opinnot kiinnittivät, unohtaisi koko tapauksen, ja antoi purkaa huvihuoneen ja asettaa sen toiseen paikkaan. Mutta itsepintainen poika ei ajatellut muuta kuin huvihuonetta. Kun hän palasi isänsä luo, oli hänen ensimäinen ajatuksensa mennä katsomaan vanhaa rakennusta. Mutta hän tuli kovin murheellisena takaisin juuri aamiaiselle ruvettaissa ja sanoi isälleen: 'Sinä olet narrannut minua.' Vanha englantilainen aatelismies vastasi hämillään, mutta hyvin arvokkaasti: 'Se on totta poikani, mutta minä tahdon sovittaa vikani. Täytyy välittää sanastaan enemmän kuin rahoistaan. Sillä sanansa pitäminen lahjoittaa varallisuutta, mutta kaikki rikkaudet eivät voisi pyyhkiä pois tahraa, minkä sanansa rikkominen on painanut omaantuntoon.' Isä antoi rakentaa uudestaan vanhan rakennuksen aivan samallaiseksi kuin se oli; ollut. Kun se tuli valmiiksi käski hän purkamaan sen, poikansa katsellessa tätä. Olkoon tämä opetukseksi sinulle, Gustaf."
Gustaf oli tarkkaavaisesti kuunnellut isäänsä ja sulki heti kirjan. Syntyi hetken äänettömyys, jolla aikaa kenraali otti Moïnan, joka taisteli unta vastaan, ja asetti hänet polvilleen. Pikku tyttö antoi väsyneen päänsä vaipua isänsä rinnalle ja nukkui, vaaleat kutrit soluen yli kasvojen. Samassa silmänräpäyksessä kuului kiireellisiä askeleita maantieltä; ja äkkiä herätti kolme kovaa iskua porttiin kaiun koko talossa. Näiden pitkäveteisten iskujen äänen saattoi ymmärtää yhtä hyvin kuin kuolemanvaarassa olevan ihmisen hätähuudon. Pihakoira haukkui raivoisasti. Helena, Gustaf, kenraali ja vaimonsa säpsähtivät ankarasti; mutta Abel, joka vihdoin oli saanut pienen myssyn päähänsä, ja Moïna, eivät heränneet. "Silläpä on kiire!" huudahti kenraali asettaen tyttärensä nojatuoliin.
Hän riensi kiireesti salongista kuulematta vaimonsa pyyntöä:
"Älä mene, ystäväni…"
Markisitar meni makuuhuoneeseensa, otti pari pistoolia, sytytti salalyhdyn, riensi portaille, astui ne salaman nopeudella alas ja saapui pian isolle ulko-ovelle, jonne poikansa oli kiireesti seurannut häntä.
"Kuka siellä?" kysyi kenraali.
"Avatkaa!" vastasi ääni, joka oli puoli tukahtunut hengästyksestä.
"Oletteko ystävä?"
"Kyllä, olen ystävä."
"Oletteko yksin?"