"Olen … mutta avatkaa, he tulevat!"
Eräs mies pujahti sisään portista nopeasti kuin varjo niin pian kuin kenraali oli avannut sen puoliksi. Kenraalin voimatta tehdä vastarintaa pakoitti tuntematon hänet päästämään sen, paiskaten sen voimakkaasti potkaisten kiinni ja asettui päättäväisenä sen eteen juurikuin estääkseen sitä avaamasta. Kenraali kohotti nopeasti pistoolinsa ja lyhtynsä muukalaisen rintaa vastaan, herättääkseen hänessä kunnioitusta ja näki keskikasvuisen, turkkivuoriseen kaapuun puetun miehen, jonkunlaiseen leveään ja pitkään vanhuksenpukuun, mikä ei nähtävästi ollut hänelle tehty. Varovaisuudestako vai sattumalta oli muukalaisen otsa kokonaan hatun peitossa, jonka hän oli sysännyt melkein silmiin asti. "Pankaa pois pistoolinne, herrani"! sanoi hän kenraalille. "En tahdo jäädä luoksenne ilman suostumustanne, mutta jos nyt lähden kohtaa minua kuolema kalleriportilla. Ja mikä kuolema! Te saatte vastata minulle siitä Jumalan edessä. Pyydän vieraanvaraisuutta kahdeksi tunniksi. Ajatelkaa herrani, että niin hartaasti kuin minun pitäisikin rukoilla, pakoittaa hädän hirmuvaltius minut käskemään. Vaadin arabialaista vieraanvaraisuutta. Minun täytyy olla pyhä teille, muuten avatkaa ja antakaa minun kuolla. Teidän täytyy antaa minulle sananne, turvapaikka ja vettä. Oh, vettä!" toisti hän korisevalla äänellä.
"Kuka te olette?" kysyi kenraali ihmetellen sitä kuumeentapaista kiirettä, jolla tuntematon puhui.
"Kuka minä olen? No niin, avatkaa, minä lähden!" vastasi mies, helvetillinen iva äänessään.
Huolimatta taitavuudesta, millä markiisi käänteli lyhtyä, ei hän voinut nähdä muuta kuin alimman osan muukalaisen kasvoista, ja se, mitä hän näki, ei puhunut niin kummallisesti pyydetyn vieraanvaraisuuden hyväksi. Kalmankalpeat poskensa vapisivat, piirteet olivat hirveästi vääntyneet. Hatun syrjän varjossa loistivat silmät kuin kaksi tulen liekkiä, jotka melkein saivat lyhdyn heikon valon kalpenemaan. Kenraalin täytyi kuitenkin vastata.
"Herrani", sanoi hän, "te puhutte niin kummallisesti, että te, jos olisitte minun sijassani…"
"Henkeni on teidän käsissänne!" huudahti muukalainen kauhealla äänellä.
"Kahdeksiko tunniksi?" kysyi markiisi epäröiden.
"Kahdeksi tunniksi!" toisti mies. Mutta äkkiä työnsi hän hattunsa taaksepäin epätoivoisella eleellä, niin että otsansa paljastui ja ikäänkuin tahtoen yrittää viimekerran, katsoi kenraaliin niin terävän kirkkaasti, että se tunki läpi tämän sielun. Tämä katse, täynnä älyä ja tahdonvoimaa, oli kuin välähdys ja vaikutti musertavasti kuin salamanleimahdus; sillä on hetkiä, jolloin ihmiset ovat jonkin käsittämättömän voiman vallassa.
"No, ken lienettekin, olette varmassa turvassa kattoni alla", sanoi talon herra vakavasti, luullen tottelevansa niitä vaistomaisia tunteita, joita ihmiset eivät voi selittää.