"Tahtoisin tietää, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Jos siellä on joku, niin ei hän ole vielä liikkunut. Mene sinne ylös…"
"Minä?" sanoi nuori tyttö kauhistuneena.
"Pelottaako sinua?"
"Ei, äiti, mutta luulin kuulleeni miehen askeleita."
"Jos voisin mennä itse, niin en pyytäisi sinua, Helena", sanoi äiti kylmällä ja arvokkaalla äänellä. "Jos isäsi tulee takaisin eikä näe minua täällä, alkaa hän ehkä etsiä minua, mutta sinun poissaoloasi ei hän huomaa."
"Äiti", vastasi Helena, "jos sinä käsket niin minä menen. Mutta tulen menettämään isäni kunnioituksen…"
"Kuinka niin?" sanoi markisitar ivallisesti. "Mutta koska sinä otat vakavalta kannalta sellaisen, mikä oli vain leikkiä, käsken minä nyt sinun mennä sinne katsomaan. Tässä on avain! Isäsi käskiessä sinun vaieta siitä, mitä täällä nyt tapahtuu, ei hän kieltänyt sinua menemästä tuohon huoneeseen. Mene, ja muista, ettei tytär milloinkaan saa arvostella äitinsä tekoja…"
Lausuttuaan nämä viimeiset sanat loukatun äidin koko ankaruudella, otti markisitar avaimen ja antoi sen Helenalle, joka nousi ylös sanaakaan sanomatta ja poistui salongista.
"Äitini ymmärtää kyllä aina saada häneltä anteeksi, mutta minä, minä olen mennyttä isäni silmissä. Tahtooko äiti sitten riistää minulta isäni rakkauden ja ajaa minut kotoa pois?"
Nämä ajatukset johtuivat äkkiä hänen mieleensä hänen pimeässä kulkiessaan pitkää käytävää, jonka päässä salaperäisen huoneen ovi oli. Hänen saavuttuaan sille, riehuivat hänen ajatuksensa onnettomuutta ennustavassa sekasorrossa. Nämä hämmentyneet ajatukset saivat kuohuksiin tuhannet tunteet, jotka hän tähän saakka oli pitänyt sydämeensä suljettuina. Kenties hän ei enää uskonut onnelliseen tulevaisuuteen, ja tänä kauheana hetkenä epäili elämäänsä. Hän vapisi suonenvedontapaisesti pannessaan avainta reikään ja mielenliikutuksensa kävi niin ankaraksi, että hän sekunniksi pysähtyi laskeakseen kätensä sydämelleen, ikäänkuin olisi voinut tyynnyttää sen syviä, kovia lyöntejä. Vihdoin avasi hän oven. Murhaaja oli varmaankin kuullut saranain narinan.