Vaikka kuulonsa oli hyvin herkkä, seisoi hän melkein kuin kiinninaulattuna seinään, liikkumatonna, ikäänkuin ajatustensa nielemänä. Salalyhdyn levittämä valopiiri loisti heikosti, ja tässä puolihämärässä muistutti hän noita tummia ritarikuvapatsaita, joita aina näkee götiläisten kappelien seinäsyvennyksissä, jonkin mustan haudan ääressä. Kylmät hikipisarat valuivat hänen keltaiselle, leveälle otsalleen. Uskomaton rohkeus loisti näistä lujista piirteistä. Hänen tulisilmänsä näyttivät jäykkinä ja kuivina tuijottavan jotain taistelua, jonka hän oli näkevinään pimeydessä, edessään. Myrskyisiä ajatuksia kuvastui vilaukselta hänen kasvoillaan, joiden luja ja varma ilme osoitti voimakasta sielua. Hänen ruumiinsa, asentonsa, ulkomuotonsa oli sopusoinnussa hänen hurjan neronsa kanssa. Tämä mies oli läpeensä voimaa, kokonaan mahtia, ja hän katsoi pimeyteen, kuin oman kohtalonsa elävä kuva. Kenraali, joka oli tottunut näkemään Napoleonin ympärillä tunkeilevien jättiläisten tarmokkaita kasvoja ja jonka ihmettely ja uteliaisuus oli vallannut, ei ollut huomannut tämän tavattoman miehen ruumiillisia ominaisuuksia. Mutta Helena, joka, kuten kaikki naiset, oli ihmisten ulkomuodon tekemän vaikutuksen alainen, tuli liikutetuksi tästä valon ja varjon, suuruuden ja intohimon sekoituksesta, tästä runollisesta kaaoksesta, joka sai tämän tuntemattoman näyttämään lankeemuksestaan kohoovalta Luciferilta. Äkkiä tyyntyi hänen kasvoistaan kuvastunut myrsky kuin taikaiskusta, ja se selittämätön valta, jonka peruste ja tulos hän oli, kenties itsekään tietämättään, levisi nopeasti hänen ympärilleen, kasvavan tulvan tavoin. Ajatusten virta häipyi hänen otsaltaan samassa silmänräpäyksessä, jolloin piirteensä saivat tavallisen näkönsä. Lumottuna joko tämän kohtauksen ihmeellisyydestä tahi siitä salaisuudesta, mihin tunkeutui, saattoi nuori tyttö nyt ihailla hänen lempeitä ja mieltäkiinnittäviä kasvojaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, tarkoittavan äänettömyyden vallitessa ja levottomuuden omana, joka tähän asti oli ollut tuntematon hänen nuorelle sielulleen. Helena oli ehkä päästänyt huudahduksen tahi tehnyt liikkeen, tahi sitten oli murhaaja palannut ajatusten maailmasta takaisin todellisuuteen ja kuullut, että joku toinenkin oli huoneessa. Hän käänsi päätään sille taholle, missä isäntänsä tytär seisoi, eroitti epäselvästi varjossa tämän nuoren olennon ylevät kasvot ja majesteetillisen vartalon ja luuli häntä varmaankin enkeliksi nähdessään hänen seisovan siinä niin liikkumattomana ja tuskin näkyvänä kuin ilmestyksen.
"Herrani", sanoi hän vapisevalla äänellä.
Murhaaja vavahti.
"Nainen!" huudahti hän lempeästi. "Onko se mahdollista? Menkää pois täältä!" jatkoi hän. "En suo kenellekään oikeutta surkutella itseäni, antaa itselleni anteeksi tahi tuomita itseäni. Tahdon elää yksin. Menkää lapseni!" lisäsi hän hallitsijan eleellä, "olisin kiittämätön siitä palveluksesta, jota tämän talon herra osoittaa minulle, jos antaisin yhdenkään täällä asuvista henkilöistä hengittää samaa ilmaa kuin minä. Minun täytyy alistua maailman lakeihin."
Tämä viimeinen lause sanottiin matalalla äänellä. Samalla kuin hän yhä syvän, sisäisen havaintonsa vaikutuksesta näki edessään ne tuskat, jotka tämä surullinen ajatus herätti, silmäsi hän Helenaa käärmeentapaisella katseella, kosketellen tämän omituisen, nuoren tytön sydämessä kokonaista ajatusten maailmaa, joka tähän asti oli uinaillut hänessä. Oli kuin säde olisi valaissut tuntemattomia maita. Hänen sielunsa oli yllätetty, voitettu, ilman että hänellä olisi ollut voimaa puolustaa itseään tämän miehen katseen magneettista vaikutusvaltaa vastaan, niin tahtomattaan kuin tämä katsoikin häneen. Ujona ja vapisevana lähti hän tiehensä ennättäen takaisin salonkiin silmänräpäystä ennen kun isänsä palasi, niin ettei ehtinyt sanoa mitään äidilleen.
Kenraali oli hyvin vakava ja käveli hiljaa käsivarret ristissä edes takaisin kadulle ja pihalle antavain ikkunain väliä. Vaimonsa vartioitsi nukkuvaa Abelia. Moïna makasi lepotuolissa rauhallisena kuin lintunen pesässään. Vanhin sisar piteli toisessa kädessään silkkivyyhteä, toisessa silmäneulaa ja katseli tuleen. Syvää hiljaisuutta, joka vallitsi salongissa, ulkona ja talossa, keskeyttivät ainoastaan palvelijain hitaat askeleet heidän mennessään toinen toisensa jälkeen makuulle, tahi puoleksi tukahutettu nauru, heidän ilonsa ja hääjuhlan viimeinen kaiku, ja vihdoin ovien narina kun he avasivat niitä mennen kukin omiin huoneisiinsa, puhuivat keskenään ja sitten sulkivat. Muutamia tukahutettuja ääniä kuului vielä vuoteiden luota. Tuoli kaatui kumoon. Vanha kuski yski lievästi. Mutta pian vallitsi kaikkialla syvä hiljaisuus, joka puolen yön aikaan leviää nukkuvaan luontoon. Ainoastaan tähdet tuikkivat. Pakkanen jäyti maan. Ei yksikään olento puhunut, ei liikkunut. Ainoastaan tuli räiskyi, ikäänkuin osoittaakseen kuinka syvä hiljaisuus oli. Montreuil'in kello löi yhtä. Tällä hetkellä kuului heikosti ihmeen keveitä askelia yläkerrasta. Markiisi ja hänen tyttärensä, jotka muistivat varmasti sulkeneensa vapaaherra de Maunyn murhaajan sisälle, luulivat jonkun naisista kävelevän siellä eivätkä ihmetelleet kuullessaan salongin viereisen huoneen ovea avattavan. Äkkiä seisoi murhaaja heidän keskellään. Markiisin hämmästys, äidin kiihkeä uteliaisuus ja tyttären ihmettely saivat aikaan, että hän pääsi melkein keskelle salonkia. Hän sanoi kenraalille ihmeellisen tyynellä ja sointuvalla äänellä:
"Herrani, kaksi tuntia on kulunut."
"Te täällä?" puhkesi kenraali sanomaan. "Kuinka te olette voinut…?"
Ja kauhealla silmäyksellä katsoi hän kysyvästi vaimoaan ja lapsiaan.
Helena sävähti tulipunaiseksi.
"Te", toisti sotilas läpitunkevalla äänellä, "te meidän keskuudessamme! Veren tahraama murhaaja täällä! Te saastutatte tämän huoneen! Menkää, menkää!" lisäsi hän raivostuneena.