Kuultuaan sanan murhaaja päästi markisitar huudahduksen. Mitä taas Helenaan tuli, näytti tämä sana ratkaisevan hänen elämänsä, kasvonsa eivät ilmaisseet pienintäkään ihmettelyä. Hän näytti odottaneen tätä miestä. Hänen häälyvät ajatuksensa olivat saaneet tarkoituksen. Rangaistus, jonka taivas oli säästänyt hänelle hänen syntiensä vuoksi, kohtasi häntä nyt. Nuori tyttö luuli itseään yhtä rikolliseksi kuin tätä nuorta miestä. Hän oli hänen toverinsa, hänen sisarensa. Hän luuli tässä näkevänsä Jumalan käskyn. Pari vuotta myöhemmin olisi järki tehnyt oikeutta hänen omantunnontuskilleen, mutta nyt tekivät ne hänet mielettömäksi. Vieras seisoi siinä liikkumattomana ja kylmänä. Halveksiva hymy näytti leikkivän hänen piirteissään ja punaisilla huulillaan.
"Te annatte kovin vähän tunnustusta minun jalomieliselle käytökselleni teitä kohtaan", sanoi hän verkkaan. "Minä en tahtonut käsilläni koskea lasiin, jossa te tarjositte minulle vettä janoni sammuttamiseksi. En edes tahtonut pestä verisiä käsiäni teidän kattonne alla, ja minä lähden jättämättä rikoksestani muuta" — tätä sanoessaan vääntyivät huulensa — "kuin muiston, ja olen koettava olla jättämättä mitään jälkiä. Vihdoin en tahtonut edes sallia tyttärenne…"
"Tyttäreni!" huudahti kenraali katsahtaen kauhistuneena Helenaan. "Ah, onneton, menkää tahi muuten minä tapan teidät…"
"Kaksi tuntia ei ole vielä ihan täyteen kulunut. Te ette voi tappaa ettekä luovuttaa minua menettämättä kunnioitusta itseänne kohtaan … ja menettämättä minun kunnioitustani."
Nämä viimeiset sanat kuullessaan koetti kenraali mykkänä hämmästyksestä katsoa rikokselliseen, mutta oli pakoitettu luomaan silmänsä alas tuntien itsensä voimattomaksi kestämään tämän katseen sietämätöntä tulta, joka toisen kerran hämmensi hänen sieluansa. Hän pelkäsi pehmenevänsä vielä kerran ja tunsi jo tahtonsa heikkenevän.
"Murhata vanhus! Ettekö sitten milloinkaan ole nähnyt perhettä!" sanoi hän osoittaen isällisellä liikkeellä vaimoansa ja lapsiansa.
"Niin, vanhus", toisti tuntematon ja otsansa rypistyi hiukan.
"Paetkaa!" huusi kenraali uskaltamatta katsoa vieraaseensa. "Liittomme on purettu. En aio tappaa teitä. Ei, en aio milloinkaan saattaa itseäni mestauslavan ruoaksi. Teidän täytyy lähteä, te saatte minut kauhistumaan."
"Tiedän sen", sanoi rikoksellinen tyyneesti. "Ranskassa ei ole paikkaa, mihin rauhallisesti voisin astua, mutta jos oikeus, niinkuin Jumala, voisi tuomita kaiken ansion mukaan, jos se alistuisi tutkimaan, murhaajako vai hänen uhrinsa on suurin peto, jäisin minä ylpeänä ihmisten keskuuteen. Ettekö aavista, että miehen, joka murhataan, on täytynyt tehdä ennen rikoksia? Olen tehnyt itseni tuomariksi ja mestaajaksi, olen korvannut voimattoman inhimillisen oikeuden. Se on rikokseni. Hyvästi, herrani! Huolimatta katkeruudesta, millä olette höystänyt vieraanvaraisuuttanne, tulen muistamaan sitä. Sydämeeni jää vielä kiitollisuuden tunne yhtä ihmistä kohtaan tässä maailmassa, ja se ihminen olette te… Mutta olisin toivonut teidän olleen jalomielisemmän."
Hän astui ovea kohti. Samassa silmänräpäyksessä kumartui nuori tyttö äitinsä puoleen kuiskaten hänelle jotakin.