"On, isäni."
"Silloin on luonnotonta, että haluat…"
"Joskin luonnotonta, niin joka tapauksessa totta, isäni."
"Ah, tyttäreni!…" sanoi markisitar puoliääneen, mutta niin että miehensä kuuli hänet. "Helena, sinä kiellät kaikki ne opetukset kunniasta, kainoudesta, hyveestä, joita olen koettanut istuttaa sydämeesi. Jos tähän asti et ole ollut muuta kuin valhetta, silloin ei sinussa ole mitään kaivattavaa. Tämän miehen siveellinen oivallisuusko sinua houkuttelee? Vai olisiko se tuo rikoksen tehneitä ihmisiä pakoittava mahti…"
"Usko mitä tahansa!" vastasi Helena kylmästi.
Mutta huolimatta hänen tänä hetkenä osoittamastaan mielenlujuudesta, saattoi hänen silmiensä tuli ainoastaan osaksi kuivata hänen kyyneleensä. Vieras ymmärsi äidin sanat nähdessään nuoren tytön kyyneleet, ja hän singahutti kotkankatseensa markisittareen, jota jokin vastustamaton voima pakoitti katsomaan tätä kauheata viettelijää. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat tämän miehen kirkkaat ja säihkyvät silmät, tunsi hän sielussaan puistatuksen, jollaisen me tunnemme nähdessämme käärmeen tahi kosketellessamme Leydenpulloa.
"Ystäväni", huudahti hän miehelleen, "tämä mies on perkele. Hän aavistaa kaikki…"
Kenraali nousi soittaaksensa.
"Hän syöksee teidät perikatoon", sanoi Helena murhaajalle.
Tuntematon hymyili, otti askeleen eteenpäin, torjui markiisin käden, pakoitti hänet kestämään katseen, joka lamautti hänet ja riisti häneltä kaiken voiman.