"Maksan vieraanvaraisuutenne", sanoi hän, "ja niin olemme kuitit.
Säästän teidät tekemästä kunniatonta tekoa ilmiantamalla itse itseni.
Mitä teenkään oikeastaan elämälläni?"
"Voitte katua", vastasi Helena lahjoittaen hänelle samalla toiveen, joka ei voi säteillä muualta, kuin nuoren tytön silmistä.
"En kadu milloinkaan", sanoi murhaaja kirkkaalla äänellä kohottaen ylpeänä päätään.
"Hänen kätensä ovat punaiset verestä", sanoi isä tyttärelleen.
"Olen pesevä ne puhtaiksi", vastasi tämä.
"Mutta", jatkoi kenraali, uskaltamatta osoittaa tuntematonta, "tiedätkö, tahtooko hän edes tietää sinusta?"
Murhaaja astui Helenan luo, jonka kauneus, niin siveä ja kaino kuin olikin, kuitenkin näytti kuin sisällisen valon kirkastamalta, valon, jonka säteet kohottivat ja värittivät pienimmätkin piirteet ja hienoimmatkin viivat hänessä. Mutta katsahdettuaan lempeästi tähän viehättävään olentoon, silmäyksellä, joka sekin loisti kauhistuttavaa hehkua, sanoi hän, ilmaisten kokonaisen tunnemaailman:
"Enkö juuri kieltäytymällä vastaanottamasta uhraustanne osoita rakastavani teitä teidän itsenne vuoksi, samalla kun maksan näiden kahden tunnin elämän, minkä isänne on myynyt minulle."
"Te, te myös työnnätte minut luotanne!" huudahti Helena sydäntä vihlovalla äänellä. "Hyvästi sitten, hyvästi kaikki, lähden tieheni kuollakseni!"
"Mitä tämä tahtoo sanoa?" kysyivät yht'aikaa isä ja äiti.