Helena seisoi äänetönnä, luoden silmänsä alas, ensin tarkasteltuaan markisitarta kaunopuheliaasti kysyvin katsein. Siitä hetkestä saakka, jolloin kenraali vaimoineen oli koettanut kumota sanoin tai teoin tuntemattoman heidän keskuudessaan harjoittamaa kummallista valtaa, ja viimemainitun singahutettua heitä kohti silmistään säihkyvän-häikäisevän valon, olivat he selittämättömän lamaannuksen vallassa. Heidän lumottu järkensä ei voinut paljonkaan auttaa heitä vastustamaan sitä yliluonnollista mahtia, jonka alaiseksi he olivat joutuneet. Ilma oli käynyt heistä raskaaksi, heidän oli vaikea hengittää. Kuitenkaan eivät he tahtoneet syyttää häntä, joka tällä tavoin hallitsi heitä, vaikka sisällinen ääni ilmoittikin heille tämän miehen taikavoiman olevan syynä heidän voimattomuuteensa. Keskellä tätä henkistä hervottomuuttaan aavisti kenraali vaistomaisesti, että hänen tulisi ponnistaa voimiaan koettaakseen vaikuttaa tyttärensä häälyvään järkeen. Hän panikin kätensä tämän vyötäisille ja talutti hänet mukanaan ikkunaloukkoon etäälle murhaajasta.
"Rakas lapseni", sanoi hän matalalla äänellä, "jos jokin omituinen rakkaus äkkiä on syttynyt sydämeesi, niin ovat kuitenkin sinun viaton elämäsi, sinun puhdas ja siveä sielusi antaneet minulle liian monta todistusta sinun luonteestasi, jotta en olisi uskomatta sinulla olevan kyllin voimaa voittaa hetkellinen mielettömyys. Menettelytavassasi piilee siis jokin salaisuus. Mutta sydämeni on täynnä anteeksiantoa, voit uskoa minulle kaikki. Vaikka musertaisitkin sen, osaisin kyllä, lapseni, vaieten kestää kärsimykseni ja säilyttää luottamuksesi vilpittömässä äänettömyydessä. Sano, kadehditko meidän rakkauttamme siskojasi kohtaan? Painaako jokin rakkaussuru sydäntäsi? Puhu, selitä minulle syyt, jotka pakoittavat sinut jättämään perheesi, hylkäämään sen, riistämään siltä sen suurimman viehätyksen, jättämään äitisi, veljesi, pikku siskosi!"
"Isäni", vastasi hän, "en kadehdi enkä myös ole keneenkään rakastunut, en edes teidän ystäväänne, valtiomies Vandenesseen."
Markisitar kalpeni. Hänen tyttärensä, nähdessään sen hillitsi itsensä.
"Eikö minun joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tule lähteä kodista elääkseni miehen suojeluksessa?"
"Totta kyllä."
"Ja tiedämmekö koskaan", jatkoi hän, "minkälaiseen olentoon sidomme kohtalomme? Luotan tähän mieheen."
"Lapseni", sanoi kenraali korottaen ääntänsä, "sinä et ajattele kaikkia niitä suruja, jotka sälytät minun niskoilleni."
"Ajattelen hänen…"
"Mikä elämä!" huudahti isä.