Syvä hiljaisuus syntyi äkkiä näiden sanojen jälkeen. Tämän kaikkia yhteiskuntaelämän tavallisia tunteita loukkaavan kohtauksen näkijät eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. Äkkiä huomasi markiisi pistoolinsa, otti yhden niistä, viritti sen kiireesti ja tähtäsi vieraaseen. Kuullessaan hanan naksahduksen kääntyi tämä, silmäten tyynin, läpitunkevin katsein kenraalia, jonka käsi herpaantui näkymättömän voiman vaikutuksesta ja retkahti raskaasti alas. Pistooli putosi matolle…
"Tyttäreni", sanoi isä tämän pelottavan taistelun väsyttämänä. "Sinä olet vapaa. Suutele äitiäsi, jos hän sallii sen! Minä en tahdo enää sinua nähdä enkä kuulla puhuttavan sinusta…"
"Helena", sanoi äiti nuorelle tytölle, "ajattele, että joudut köyhyyteen!"
Jonkinlainen koriseva ääni, joka lähti murhaajan leveästä rinnasta, veti kaikkien katseet häneen. Halveksiva ilme kuvastui hänen kasvoistaan.
"Kalliiksi tulee minulle teille osoittamani vieraanvaraisuus!" huudahti kenraali ylös nousten. "Äsken surmasitte vain vanhuksen, täällä tapatte kokonaisen perheen. Mitä tapahtuneekin, tuottaa se onnettomuutta tähän taloon."
"Ja jos tyttärenne tulee onnelliseksi?" kysyi murhaaja katsoen terävästi kenraalia.
"Jos hän tulee onnelliseksi teidän kanssanne", vastasi isä tehden uskomattomia ponnistuksia, "en ole kaipaava häntä."
Helena polvistui ujosti isänsä eteen sanoen hänelle hyväilevällä äänellä:
"Ah, isäni, rakastan ja kunnioitan teitä joko sitten tuhlaatte minulle hyvyytenne aarteita, tai epäsuosiotanne ja ankaruuttanne. Mutta pyydän teitä, älkää antako viimeisten sanojenne olla vihan sanoja!"
Kenraali ei uskaltanut katsoa tyttäreensä. Tällä hetkellä astui vieras esiin ja hymyillen Helenalle hymyä, jossa samalla kertaa oli sekä jotakin perkeleellistä että taivaallista, sanoi hän: