"Te, joka ette kammoksu murhaajaa, te, laupeuden enkeli, tulkaa, koska horjumatta tahdotte pysyä päätöksessänne jakaa kohtaloni."
"Käsittämätöntä!" huudahti isä. Markisitar silmäsi ihmeellisin katsein tytärtänsä ja avasi käsivartensa hänelle. Helena heittäytyi itkien hänen syliinsä.
"Hyvästi!" sanoi hän. "Hyvästi äitini!"
Helena teki rohkeasti merkin vieraalle, joka säpsähti. Suudeltuaan isänsä kättä, suuteli hän kiireesti ja koneellisesti Moïnaa ja pikku Abelia sekä katosi murhaajan seurassa.
"Minne he menevät?" kirkasi kenraali kuullessaan molempien pakolaisten askeleet. "Luulen uneksivani", jatkoi hän kääntyen vaimonsa puoleen, "tässä seikkailussa piilee jokin salaisuus. Sinun pitäisi tietää se."
Markisitarta puistatti.
"Jonkun aikaa", vastasi hän, "on Helena ollut tavattoman kummallinen ja merkillisen kiihkomielinen. Huolimatta kaikista yrityksistäni vastustaa tätä hänen…"
"Tämä ei ole selvää…"
Mutta kun kenraali luuli kuulleensa tyttärensä ja vieraan askeleita puutarhasta, keskeytti hän puheensa ja avasi nopeasti ikkunan:
"Helena!" huudahti hän.