Tämä huuto hävisi yöhön kuin turha ennustus. Kun kenraali päästi tämän huudon, johon kukaan maailmassa ei enää vastannut, mursi hän kuin taikasanalla sen lumouksen, jonka vankina jokin pirullinen voima oli heitä pitänyt. Lämmin puistatus kävi hänen sydämestään hänen päähänsä, hän tuli jälleen tuntoihinsa ja kauheana, kostonhimoisena päästi hän kamalan huudon:
"Apua! Apua!"
Hän riensi kellonvetimelle, nykäsi sitä niin, että se, muutaman kerran omituisesti kilahdettuaan, oli katkeamaisillaan. Kaikki palvelijat heräsivät yhdessä tuokiossa. Itse avasi hän ikkunat kadulle päin, huusi santarmeja, sieppasi pistoolinsa ja ampui, jouduttaakseen ratsastajain ravia, palvelijain nousua ja naapurien tuloa. Koirat tunsivat herransa äänen ja alkoivat haukkua, hevoset hirnuivat ja tömistelivät maata. Hirveä melu syntyi yön hiljaisuudessa. Kenraalin juostessa portaita alas rientääkseen tyttärensä perään, kohtasi hän pelästyneet palvelijat, joita virtaili joka taholta.
"Tyttäreni … Helena ryöstettiin. Juoskaa puutarhaan! Vartioitkaa katua! Avatkaa portti santarmeille! Ottakaa kiinni murhaaja!"
Raivokkaalla voimainponnistuksella katkaisi hän ketjun, jolla iso talonkoira oli kytketty.
"Helena! Helena!" … sanoi hän tälle.
Koira hyppäsi kuin leijona hurjasti haukkuen ja syöksyi puutarhaan niin pikaa, ettei kenraali voinut seurata sitä. Tällä hetkellä kuului hevosten nelistystä kadulta. Kenraali riensi itse avaamaan.
"Korpraali", huusi hän, "joutukaa ottamaan kiinni vapaaherra de Maunyn murhaajaa! He ovat paenneet minun puutarhojeni kautta. Pian, sulkekaa Picardien mäelle vievät tiet… Minä panen toimeen ajon kaikilla tiluksillani, puistoissa ja talossa. Te siellä", sanoi hän palvelijoillensa, "vartioitkaa katua ja koko tietä kalleriportilta aina Versailles'iin asti! Eteenpäin, kaikki!"
Hän aseistautui kamaripalvelijansa tarjoomaan pyssyyn ja syöksyi puutarhaan huutaen koiralle:
"Etsi!"