Pelottava haukunta vastasi hänelle kaukaa, ja hän syöksyi sille taholle, mistä koirien haukunta kuului tulevan.
Kello seitsemän aamulla voitiin huomata, että kaikki santarmien, kenraalin, tämän palvelusväen ja naapurien tiedustelut olivat jääneet tuloksettomiksi. Koira ei ollut palannut. Masentuneena ja jo huolien vanhentamana palasi markiisi salonkiin, joka nyt näytti hänestä autiolta, vaikka muut kolme lastansa olivat siellä.
"Sinä olet ollut hyvin kylmä tytärtäsi kohtaan!" sanoi hän katsoen vaimoonsa. "Tämä on siis kaikki, mitä meille on jäänyt jälelle hänestä", sanoi hän osoittaen neulomapuitteita, joissa näki alotetun kukkasen. "Äsken vielä oli hän täällä, ja nyt kadotettu … kadotettu!"
Hän itki, kätki kasvot käsiinsä ja oli hetkisen ääneti. Hän ei rohjennut tarkastella salonkia, joka äsken vielä oli tarjonnut mitä suloisimman kotoisen onnen näön. Aamuhämärä taisteli sammuvia lamppuja vastaan; kynttilät olivat palaneet ihan rannikkaihin asti. Kaikki oli sopusoinnussa onnettoman isän epätoivon kanssa.
"Tämä on hävitettävä", sanoi hän hetken vaiti oltuaan puitteita osoittaen. "Minä en tahdo enää nähdä mitään, mikä muistuttaa häntä."
Tämä kamala jouluyö, jona markiisi vaimoineen onnettomuudessaan kadotti vanhimman tyttärensä voimatta vastustaa hänen vastentahtoisen viettelijänsä käyttämää omituista vaikutusvaltaa, oli kuin Kohtalon antama varoitus heille. Muuan välittäjä teki vararikon, joka saattoi markiisin häviöön. Hän otti lainan vaimonsa maatiloja vastaan koettaen keinottelulla voittaa takaisin perheelleen koko entisen rikkautensa. Mutta tämä yritys sai vain aikaan että hän taloudellisesti joutui täydelleen tuhon omaksi. Epätoivo pakoitti kenraalin koettamaan kaikkea ja hän siirtyi maasta pois. Kuusi vuotta oli kulunut hänen lähdöstään. Vaikka perheensä hyvin harvoin olikin saanut tietoja häneltä, oli hän nyt kuitenkin, muutamaa päivää ennen kun Espanja tunnusti amerikkalaiset tasavallat riippumattomiksi, ilmoittanut palaavansa kotiin.
Eräänä kauniina aamuna olivat muutamat ranskalaiset kauppiaat espanjalaisella prikilaivalla noin parin penikulman päässä Bordeaux'ista. Matkustajat ikävöivät päästäksensä taas isänmaahansa rikkauksineen, joita olivat hankkineet pitkällä työllä ja vaarallisilla matkoilla Mexikoon tahi Columbiaan. Eräs mies, vaivojen ja huolien vanhentama enemmän kuin hänen ikäänsä nähden olisi soveltunut, seisoi laivan partaaseen nojautuneena nähtävästi välinpitämättömänä siitä näytelmästä, joka avautui ryhmissä kannella seisovien matkustajain silmien eteen. Vältettyään matkan vaarat ja kauniin sään houkuttelemina olivat kaikki menneet ylös kannelle ikäänkuin tervehtiäksensä isänmaata. Useimmat olivat ehdottomasti näkevinään etäisyydestä majakat, Gascogne'n talot, Cordonan tornin sekoittuneina muutamiin taivaanrannalle nouseviin, valkeiden pilvien muodostamiin, mielikuvituksellisiin kuvioihin. Ellei hopeavaahto olisi porissut prikin edessä, ellei pikaisesti häipyvä vako olisi muodostunut sen perään, olisivat matkustajat luulleet olevansa liikkumattomina keskellä valtamerta, niin tyyni oli se. Taivas oli hurmaavan kirkas. Sen holvin syvä sini suli huomaamattomin vivahduksin siniseen veteen muodostaen yhtymäkohdalla viivan, joka kimalteli niin kirkkaasti kuin tähdet. Aurinko pani miljoonat laineenharjat meren aavalla selällä kimaltelemaan, niin että laaja vesi näytti melkein vielä loistavammalta kuin taivaan lakeus. Prikin kaikki purjeet olivat harvinaisen leppeän tuulen jännittämät, ja nämä lumivalkeat kaistaleet, nämä keltaiset, liehuvat liput, tämä touviverkko kuvastuivat ihmeellisen selvästi tätä loistavaa ilman, taivaan ja valtameren taustaa vasten, ilman muita vivahduksia kuin keveiden purjeiden luomat varjot. Kaunis päivä, raitis tuuli, näkyvissä oleva isänmaa, tyyni meri, surunvoittoinen tyrske, kaunis, yksinäinen laiva, purjehtien valtamerta kuin lemmenkohtaukseen rientävä nainen, tämä oli taulu, täynnä sopusointua, kohtaus, jossa ihmissielu saattoi katsella muuttumattomia avaruuksia liikuntoa täynnä olevasta näkökohdasta. Siinä oli omituinen yksinäisyyden ja elämän, hiljaisuuden ja melun vastakohtaisuus ilman että saattoi tietää, missä oli melua tahi elämää, tyhjää olemattomuutta tahi hiljaisuutta. Ei myöskään yksikään ihmisääni rikkonut tätä taivaallista lumousta. Espanjalainen kapteeni, matruusit, ranskalaiset, kaikki istuivat tahi seisoivat vaipuneina uskonnolliseen hurmaukseen, muistojensa täyttäminä. Ilmassa oli raukeutta. Nämä onnelliset kasvot puhuivat täydellistä menneitten kärsimysten unhotusta; nämä miehet keinuivat rauhallisessa laivassa kuin kultaisessa unelmassa. Vanha matkustaja, joka seisoi laivan partaaseen nojautuneena, katsahti kuitenkin toisinaan taivaanrantaan jonkunlaisella levottomuudella. Hänen piirteissään oli luettavana kohtalon uhmaa, oli kuin olisi hän pelännyt ei saavansa kyllin pian laskea jalkaansa Ranskanmaan pinnalle. Tämä mies oli markiisi. Onni ei ollut ollut kuuro hänen epätoivoisille huudoilleen ja ponnistuksilleen. Viisivuotisten ponnistusten ja vaivalloisen työn jälkeen oli hän huomannut olevansa melkoisen omaisuuden omistaja. Kärsimättömyydessään saada jälleen nähdä maansa ja tuoda onni mukanansa perheelleen, oli hän seurannut muutamain ranskalaisten kauppiasten esimerkkiä Havannassa astuessaan heidän kanssansa tähän espanjalaiseen alukseen, jonka piti purjehtia Bordeaux'hon. Hänen mielikuvituksensa, joka oli väsynyt aavistamaan pahaa, maalaili kuitenkin hänen ajatuksiinsa mitä suloisimpia entisen onnen kuvia. Kaukaa nähdessään mantereen ruskean rajaviivan, luuli hän näkevänsä vaimonsa ja lapsensa. Hän oli olevinaan kodissaan, kotilieden ääressä ja tunsi, että häntä siellä hellittiin ja hyväiltiin. Hän näki edessään Moïnan, josta oli tullut suuri ja kaunis, uhkea nuori tyttö. Kun tämä hänen mielikuvituksensa esiintuoma taulu oli muuttunut niin eläväksi kuin todellisuus itse, kyyneltyivät hänen silmänsä ja salatakseen liikutustaan tarkasteli hän epäselvää taivaanrantaa vastapäätä sitä sumuista juovaa, jonka rannikko muodosti.
"Se se on…" sanoi hän, "se seuraa meitä!"
"Mikä se on?" huusi espanjalainen kapteeni.
"Laiva", vastasi kenraali matalalla äänellä.