— Rakkaudesta, sanoin minä hänelle hiljaa.
— Ei, armeliaisuudesta, lausui hän pidättäen kyyneleitään; tuo hullu ajatus valaisee minulle teidän luonnettanne. Sydämenne on tuottava teille vahinkoa. Otan tästä hetkestä alkaen itselleni oikeuden opettaa teille muutamia asioita. Jättäkää minun naissilmieni huoleksi nähdä joskus teidän edestänne. Niin, Clochegourde'ni perukasta minä tahdon, äänettömänä ja ihastuneena, seurata teidän menestystänne. Mitä opettajaan tulee, olkaa rauhallinen, me löydämme kyllä jonkun vanhan, kunnon apotin, jonkun vanhan, oppineen jesuiitan, ja isäni on mielellään luovuttava rahasumman sen lapsen kasvatusta varten, joka tulee kantamaan hänen nimeään. Jacques on minun ylpeyteni. Hän on kuitenkin vasta yhdentoista vuotias, sanoi kreivitär hetkisen vaiettuaan. Mutta hänen laitansa on samoin kuin teidän: nähdessäni teidät minä luulin teitä kolmentoista vuotiaaksi.
Me olimme saapuneet Cassine'en, jossa Jacques, Madeleine ja minä seurasimme kreivitärtä, kuten pikku lapset seuraavat äitiään; mutta me olimme hänelle vaivaksi. Minä jätin hänet hetkiseksi ja menin puutarhaan, jossa Martineau vanhempi, tilan kaitsija, tarkasteli Martineau nuoremman, vuokraajan, kanssa puita, oliko ne hakattava maahan vai ei. He väittelivät tästä asiasta aivan kuin heidän omaisuutensa olisi ollut kysymyksessä. Minä näin silloin, kuinka suuresti kreivitärtä rakastettiin. Lausuin sen eräälle köyhälle päivätyöläiselle, joka jalka lapion päällä ja nojaten kyynärpäällään sen varteen, kuunteli noita kahta puutarhatieteen tohtoria.
— Kyllä, herra, vastasi hän minulle, kreivitär on hyvä nainen, eikä ylpeä, kuten kaikki nuo Azay'n riikinkukot, jotka mieluummin näkisivät meidän nälkiintyvän kuin koirien, kuin että maksaisivat penniäkään päälle kuusijalkaisesta ojasta! Sinä päivänä, jolloin tuo nainen jättää paikkakunnan, itkee pyhä Neitsyt ja me samoin. Hän tietää, mikä hänelle kuuluu, mutta hän tuntee meidän puutteemme ja ottaa ne huomioon.
Millä ilolla minä annoin kaikki rahani tuolle miehelle!
Muutamia päiviä jälkeenpäin tuli ponyhevonen Jacques'ille, jota hänen isänsä, oivallinen ratsastaja, tahtoi vähitellen totuttaa ratsastamisen vaivaloisuuksiin. Pikku pojalla oli kaunis ratsupuku, joka oli ostettu pähkinöistä saaduilla rahoilla. Aamu, jona hän sai ensimäisen oppituntinsa isän seuraamana ja Madeleinen hämmästyneenä huutaessa ja hypellessä nurmikolla, jonka ympäri Jacques ajoi, oli kreivittärelle ensimäinen suuri äidillisyyden juhla. Jacques'illa oli äidin kirjailema kaulus, pieni, taivaansininen, kiiltonahkavöinen päällystakki, valkeat, poimuilevat housut ja skottilainen samettihattu, jonka alta vaaleat hiukset valuivat paksuina kiharoina: hän oli ihastuttavan näköinen. Kaikki talon muukin väki ryhmittyi hänen ympärilleen ottaen osaa tähän kotoiseen onneen. Nuori perillinen hymyili äidilleen ajaessaan hänen ohitsensa ja pysyi rohkeana. Tämä ensimäinen miehen toimi tuolta lapselta, jota kuolema niin usein näytti lähestyvän, toivo kauniista tulevaisuudesta, jota hänelle ennusti tuo ratsastusretki, jolla hän näyttäytyi niin kauniina, niin iloisena, niin raikkaana, mikä viehättävä korvaus! Iloitseva isä, joka ensi kertaa pitkästä ajasta oli jälleen nuorekas ja hymyilevä, onni, joka kuvastui koko talonväen silmissä, Lenoncourt'in vanhan tallimestarin huudahdus — hän palasi Tours'ista ja nähdessään tavan, jolla lapsi piteli ohjaksia, lausui hänelle: "Bravo, herra vikontti!" — se oli liikaa, rouva de Mortsauf suli kyyneliin. Hän, joka niin tyynesti kantoi surunsa, oli liian heikko kestämään iloa nähdessään lapsensa ratsastavan tuolla hiekalla, johon hän niin usein ennen oli vuodattanut kyyneleitä kävelyttäessään poikaansa auringonpaisteessa. Tuona hetkenä kreivitär nojautui minun käsivarteeni ilman omantunnon tuskia ja sanoi minulle:
— Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan kärsinyt. Älkää jättäkö meitä tänään.
Kun oppitunti oli loppunut, heittäytyi Jacques äitinsä syliin. Äiti otti hänet vastaan ja puristi häntä syliinsä voimalla, jonka ylitsevuotava autuas riemu synnyttää, ja suudelmia ja hyväilyjä riitti loppumattomiin. Minä menin Madeleinen kanssa tekemään kaksi komeata kukkavihkoa koristaaksemme pöydän ratsastajan kunniaksi. Kun me palasimme saliin, sanoi kreivitär minulle: Viidestoista lokakuuta tulee varmaankin olemaan merkkipäivä! Jacques on ottanut ensimäisen tuntinsa ratsastamisessa, ja minä olen saanut valmiiksi ompelukseni.
— Tosiaan, Blanche, sanoi kreivi nauraen, minä tahdon sen sinulle maksaa.
Hän tarjosi vaimolleen käsivartensa ja vei hänet etupihaan, jossa kreivitär näki ajoneuvot, jotka hänen isänsä oli hänelle antanut ja joita varten kreivi oli ostanut kaksi hevosta Englannista. Ne oli tuotu herttua de Lenoncourt'in hevosten mukana. Vanha tallimestari oli laittanut kaikki valmiiksi etupihassa oppitunnin kestäessä. Me otimme vaunut ja menimme katsomaan uutta puistokujan suunnitelmaa, jonka mukaan tien piti kulkea suorassa viivassa Clochegourde'sta Chinon'in tielle. Äsken ostetut maa-alueet tekivät mahdolliseksi tien kulkemisen suoraan uusien alueiden poikki. Palatessa sanoi kreivitär minulle syvällä surumielisyydellä: — Minä olen liian onnellinen, minulle on onni sairautta, se ahdistaa minua ja minä pelkään sen katoavan kuin unen.