— Tahdommepa auttaa teitä, neiti Nanon, sanoi rouva des Grassins reippaasti, itse riemuiten siitä ilosta, jonka oli Eugénielle tuottanut.
— En ole koskaan elämässäni ollut niin iloinen kuin nyt, sanoi hänelle tuleva perijätär. En ole milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista.
— Adolf on itse tuonut laukun Parisista ja hän on sen myöskin itse valinnut, kuiskutti rouva des Grassins hänen korvaansa.
— Jatka, jatka vaan, sinä kirottu juonittelija! ajatteli presidentti; maltas, kun sinä tai miehesi joudutte käräjöimään, niin saadaan nähdä…
Notario istui nurkassaan, katsahti levollisesti abottiin ja ajatteli:
— Grassins'it näkevät turhan vaivan! Minun omaisuuteni sekä veljeni ynnä veljenpoikani tekevät yhteensä yksitoistasataatuhatta frangia. Grassins'eilla on tuskin puoltakaan siitä. Sitä paitsi on heillä tytär. Antakoon kuinka paljon hyvänsä, perijätär ja rahat tulevat kyllä kerran meille.
Puoli yhdeksän aikaan olivat molemmat pöytäkunnat paikoillaan. Rouva des Grassins'in oli onnistunut sijoittaa poikansa Eugénien viereen. Kaikki peliin osaaottavat saivat kirjavat kortit ja sinilasiset merkit käsiinsä ja kävivät innokkaasti, vaikka kömpelön näköisinä peliin käsiksi, samalla kun he kuuntelivat vanhan notarion pilapuhetta. Viimemainittu teki jokaisesta leikillisiä huomautuksiaan. Itse asiassa ajattelivat kuitenkin kaikki Grandet'n miljoonia.
Vanha tynnyrintekijä katseli täynnänsä turhamaisuutta rouva des Grassins'in punaisia töyhtöjä ja loisteliasta pukua, pankkiirin sotilaallista päätä, Adolfia, presidenttiä, kirkkoherraa ja notariota, ja ajatteli salaa:
— Nuo kaikki ovat tulleet tänne minun taalerieni tähden. Heillä on ikävä, mutta he kestävät sen tyttäreni vuoksi. Hih! minun tyttäreni ei tule kummallekaan noista, yhtä vähän toiselle kuin toisellekaan. Nuo molemmat ovat minulle vain hyviä koukkuja kalastuksiini.
Tämä yleinen iloisuus vanhassa harmaassa arkituvassa, jota kaksi kynttilää huonosti valaisi, naurunpuuskat, joita suuren Nanonin rukin surina säesti ja jotka vain Eugéniessa ja hänen äidissään olivat vilpittömät, vähäpätöinen tyttöpoloinen, jota kohtaan osotettiin niin suurta mielenkiintoa, että hän muistutti omasta arvostaan tietämätöntä joka taholta ahdistettua metsäriistaa, tyttönen, joka otti kaikki hänelle osoitetut ystävälliset sanat täydestä todesta — kaikki tuo antoi tälle kuvaelmalle surullisen naurettavan värin. Tuollaisia kuvaelmia sattuu muuten, kuten tunnettu, kaikkialla ja kaikkina aikoina, mutta täällä oli se saanut tavallista yksinkertaisemman luonteen. Grandet, joka näki näiden kahden kilpailevan perheen teeskennellyn ystävyyden läpi ja joka ymmärsi käyttää sitä loistavasti edukseen, hallitsi ja valaisi koko näytelmää. Siinä seisoessaan muistutti hänen koko olentonsa sitä ainoata uutta jumaluutta, johon enää uskotaan, kullan jumalaa kaikessa loistossaan.