Seuraavana aamuna tapasi rouva Grandet ennen aamiaista tyttärensä kävelyllä Charles'in kanssa. Nuorukainen oli vielä surumielinen niinkuin vain se voi olla, joka on vajonnut onnettomuuden kuiluun ja turhaan koettaa mitata sen syvyyttä.
— Isäni palaa vasta päivällisen aikaan, virkkoi Eugénie huomatessaan äitinsä huolestuneen ilmeen.
Oli helppoa nähdä Eugénien käytöstavasta, hänen äänensä lempeydestä ja hänen koko olennostaan, että hänen ja orpanan välillä vallitsi joku salainen ajatusten yhtäläisyys. Heidän sydämensä olivat liittyneet tulisesti toisiinsa jo ennen kuin he itse ymmärsivät sen tunteen voimaa, joka heidät yhdisti. Charles jäi arkitupaan, mutta talon naiset, jotka kukin lähtivät töihinsä, panivat merkille hänen suruisuutensa. Grandet oli jättänyt silleen kaikki asiansa ja sentähden kävi talossa paljon kansaa. Katonkattajia, lyijynvalajia, muurareita, kirvesmiehiä, maatyömiehiä ja pehtoreita ilmestyi tavan takaa, kuka sopimaan välttämättömistä korjauksista, kuka tuomaan, kuka perimään rahaa. Rouva Grandet'n ja Eugénien täytyi sentähden hääriä sinne tänne ja vastailla käsityöläisten ja maamiesten loppumattomaan sanatulvaan. Nanon kätki tuomiset keittiöönsä. Hän odotteli aina ensin herransa määräystä siitä mikä oli säilytettävä taloa varten, mikä myötävä torilla. Grandet'lla oli tapana, kuten niin monella maaseudun pomolla, juoda vain omaa huonointa viiniään ja syödä pilaantuneita hedelmiään. Noin viiden aikaan palasi Grandet Angers'ista. Hän oli saanut neljätoista tuhatta frangia kullastaan ja laukussa oli hänellä hyvät valtionpaperit. Cornoiller'n oli hän jättänyt Angers'iin pitämään huolta lopen väsyneistä hevosista ajaakseen ne sitten hiljalleen kotia.
— Olen käynyt Angers'issa, vaimoseni. Minun on nälkä.
Nanonin ääni kuului keittiöstä:
— Ettekö ole syönyt mitään sitten eilisen?
— En mitään.
Nanon toi liemen sisään. Des Grassins saapui taloon kuulemaan klienttinsä käskyjä juuri kun perhe oli istuutunut pöytään. Isä Grandet ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota veljenpoikaansa.
— Syökää rauhassa, jutteli pankkiiri. Voimmehan näinkin keskustella. Tiedättekö minkä arvoinen kulta on Angers'issa? Nantes'ista on sinne saapunut rahanvaihtaja ja olenpa minäkin aikonut lähettää sinne kultani.
— Ei ole syytä lähettää. Siellä on jo yltäkyllin, vastasi Grandet. Olemme liian hyviä ystäviä voidakseni olla teitä varoittamatta tyhmyydestä.