Pitkän epäröimisen jälkeen muukalainen äkkiä kosketti kädellään otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ne raskaat ajatukset, joiden merkit siinä niin selvästi näkyivät, ja tehden ratkaisevan päätöksen. Heitettyään tutkivan katseen puolisoonsa ja tyttäreensä, veti hän nutustaan pitkän tikarin, näytti sitä vaimolleen ja sanoi italiaksi:
— Minä menen katsomaan, vieläkö Bonapartit muistavat meitä.
Ja päättäväisesti astui hän palatsin sisäänkäytävään, missä konsuli-kaartin sotilas luonnollisesti pysäytti hänet. Muukalaisen itsepäisyyden johdosta ojensi vahtisotilas pistimensä häntä kohden, kuin ultimaatumina. Sattuma tuli avuksi ja vapautti muukalaisen sotilaasta, ja häntä kutsumaan tullut korpraali opasti kohteliaasti vieraan vartiokapteenin luo.
— Ilmottakaa Bonapartelle, että Bartolome eli Piombo haluaa puhutella häntä, sanoi italialainen päivystävälle kapteenille.
Turhaan upseeri vakuutti Bartolomelle, ettei pääkonsulia voi puhutella, paitsi edeltäpäin kirjeellisesti pyytäen puheillepääsyä, muukalainen tahtoi ehdottomasti, että hänet ilmotettaisiin Bonapartelle. Upseeri näytti hänelle vartiosäännöt, ja kieltäytyi ehdottomasti tottelemasta tuon kummallisen vaatijan määräystä. Bartolome rypisti kulmakarvojaan, heitti upseerille vihaisen silmäyksen, mikä näytti tahtovan sanoa, että hän saa vastata tuon kiellon seurauksista; sitten hän jäi hiljaa paikoilleen hetkeksi, kädet ristissä rinnalla, ja siirtyi takaisin pylväshalliin, pihan ja Tuileries puutarhan väliseen läpikäytävään.
Ihmiset, jotka lujasti tahtovat jotain, saavat melkein aina onnellisen sattuman avukseen. Samalla hetkellä kun Bartolome istahti yhdelle niistä rajakivistä, joita löytyy Tuileries'n edustalla, saapuivat ajoneuvot, joista astui ulos Lucian Bonaparte, silloinen sisäasiain ministeri.
— Haa! Lucian, olipa onni minulla kohdata sinut! huudahti muukalainen.
Nämät korsikan murteella lausutut sanat pysäyttivät Lucianin samalla hetkellä kun hän hyppäsi holviin; hän katsoi maalaistaan ja tunsi hänet. Bartolome sanoi vain yhden sanan hänen korvaansa, ja heti vei Lucian hänet kanssaan sisälle. Murat, Lannes, Rapp olivat pääkonsulin huoneessa. Nähdessään Lucianin astuvan sisälle niin kummallisen ihmisen seuraamana kuin Piombo oli, keskeytyi keskustelu. Lucian otti Napoleonia kädestä ja johdatti hänet ikkunan nurkkaan. Vaihdettuaan muutaman sanan veljensä kanssa teki pääkonsuli liikkeen, jota totellen Murat ja Lannes poistuivat. Rapp ei huomannut mitään syytä poistuakseen. Mutta, koska Bonaparte uudestaan viittasi häntä menemään, poistui ajutantti itsekseen mutisten. Pääkonsuli, joka kuuli Rapp'in askeleet viereisestä huoneesta, poistui nopeasti ja näki ajutantin seisovan työhuoneen ja salin välisen seinän vieressä.
— Ettekö Te siis tahdo ymmärtää minua? sanoi Napoleon. Minä tahdon olla yksin maanmieheni kanssa.
— Yksi korsikalainen! vastasi ajutantti Minä luotan noihin ihmisiin liian vähän jotta…