Vanhukset katselivat rauhattomina toisiaan. Liian kiihtyneenä jäädäkseen istumaan, nousi Bartolome ja käveli pari kertaa ympäri huonetta, kyllin vikkelästi seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaalle. Kiitos hyvän terveytensä, oli hän hyvin vähän muuttunut Parisiin tulostaan, ja huolimatta pitkästä mitastaan, oli hänellä vielä suora vartalo.
Hänen vaalentunut ja harventunut tukkansa paljasti leveän ja ulkonevan pääkallon, joka todisti lujatahtoista luonnetta. Hänen syvien vakojen uurtamat kasvonsa olivat säilyttäneet tuon kalpean, kunnioitusta herättävän värinsä. Vieläkin oli tummien kulmakarvojen alta pälyilevien silmien liekissä tulinen hehku.
Hän oli ankaran näköinen, mutta tiedettiin, että Bartolomella oli omat syynsä siihen. Hänen hyvyytensä ja lempeytensä oli melkein tuntematonta muilta, paitsi puolisoltaan ja tyttäreltään. Virassaan tai tuntemattoman edessä ei hän milloinkaan poistanut sitä arvokkaisuutta, minkä korkea ikä, tapansa rypistää kulmakarvojaan ja otsansa kurttuja, ja antaa katseelleen Napoleonin tahtovan ilmeen, hänen persoonalleen antoivat.
Poliittisen elämänsä aikana oli hän niin yleisesti pelätty, että häntä pidettiin melkein seuraelämän halveksijana, mutta ei ole vaikea selittää sen syytä. Piombon elämä, tavat, uskollisuus sensuroivat hoviherrojen enemmistöä. Vaikka hänen vaiteliaisuudelleen oli uskottu vaikeita tehtäviä, jotka olisivat rikastuttaneet jokaista muuta, ei hän omistanut enempää kuin kolmekymmentätuhatta frangia yleisten saatavien Pääkirjaan viedyistä korkotuloista. Jos ajatellaan vain korkotulojen alhaista arvoa keisarihallituksen aikana, ja Napoleonin tuhlaavaisuutta kaikille uskollisille palvelijoilleen, jotka kyllin taitavasti osasivat käyttää sitä hyväkseen, on helppo nähdä, että parooni de Piombo oli rehellinen mies; hän oli velkaa parooninarvonsa vain välttämättömyydelle, joka sai Napoleonin antamaan hänelle aatelisarvon lähettääkseen hänet vieraaseen hoviin.
Bartolome oli näyttänyt aina anteeksiantamatonta vihaa kavaltajia kohtaan, joita Napoleon kokoili ympärilleen, toivoen alistavansa heidät lukuisilla voitoillaan. Itse hän, huhun mukaan, otti kerran kolme askelta keisarin työhuoneenovea kohti, neuvottuaan häntä juuri vapauttamaan itsensä kolmesta henkilöstä Ranskassa, päivää ennen lähtöään kuuluisalle 1814 vuoden sotaretkelle. Bourboonien toisesta paluusta saakka ei Bartolome enää kiinnittänyt Kunnia Legioonan ritarimerkkiä rintaansa. Ei kukaan esittänyt kauniimpaa tyyppiä noista vanhoista tasavaltalaisista, keisarikunnan houkuttelemattomista ystävistä, jotka olivat kuin eläviä raunioita kahdesta mahtavimmasta hallituksesta, mitä mailma tunsi. Jos parooni de Piombo ei miellyttänyt muutamia hovimiehiä, oli hänellä ystäviä sellaisia kuin Dary, Drouot, Carnot.[7] Siksi hän muista politiikoista Waterloon jälkeen valittikin yhtä vähän kuin sauhupilvistä, joita tuprutteli sikaaristaan.
Bartolome di Piombo oli Madamen, Keisarin äidin, hänen korsikalaisista tiluksistaan maksamalla summalla, ostanut Portenduèren entisen aatelistalon, tekemättä mitään muutosta siihen. Asuen miltei aina valtion taloissa, otti hän tuon talon varsinaisesti haltuunsa vasta Fontainebleaun romahduksen jälkeen[8]. Yksinkertaisten ja rehellisten ihmisten tavoin, eivät parooni ja hänen puolisonsa mitenkään komeilleet ulkopuolisesti: kalustona oli heillä talon vanhanaikaisia huonekaluja. Talon avarat, synkät ja alastomat huoneet, suurine, mustilla kehyksillä varustettuine peilineen, ja Ludvig XIV:sta aikuisine huonekalustoineen, olivat täydellisessä sopusoinnussa Bartolomen ja hänen puolisonsa kanssa, kunnioitettava pari menneiltä ajoilta. Heidän elämänsä oli niin kohtuullista ja rauhallista, että heidän omaisuutensa riitti hyvin heidän tarpeisiinsa.
Tyttärensä Zinevran pitivät he maailman suurimpana aarteena. Siksi ei Zinevra, kun parooni da Piombo, toukokuussa v. 1814, otti eron virastaan, lähetti pois palvelijajoukkonsa ja sulki hevostallinsa oven, yksinkertaisuuteen tottuneena, kuten vanhempansakin, valittanut vähääkään; suurten sielujen tavoin oli hänen ylellisyytensä sydämessä, samoin kuin onnensa yksinäisyydessä ja työssä. Sitäpaitsi viihtyivät nuo kolme olemusta liian hyvin keskenään, voidakseen antaa mitään arvoa ulkopuoliselle elämälle. Usein, varsinkin Napoleonin toisesta ja pelottavasta kukistumisesta lähtien, olivat Bartolome ja hänen puolisonsa viettäneet hauskoja iltoja Zinevran soittaessa pianolla tai laulaessa. Tyttärensä seura ja hänen suloinen läsnäolonsa oli heille korvaamaton ilo; heidän rakastavat silmänsä seurasivat häntä kaikkialle, he kuuntelivat hänen askeleitaan pihalta, kuinka kevyet ne olivatkin. Hiljaa kuin rakastuneet saattoivat he istua kolmisin useita tunteja, kuunnellen sielujensa kaunopuheista ääntä.
Se syvä tunne, joka oli tuon vanhan parin koko; elämä, määräsi heidän kaikkien ajatukset. Ei ollut kolmea elämää, vaan yksi ainoa, joka kuin takkavalkean liekki, jakaantui kolmeen tulikieleen. Jos joskus muisto Napoleonista ja hänen hyvistä töistään ja nykyisestä onnettomuudestaan tunkeutui vanhempien ajatuksiin, voivat he muistella niitä silti rikkomatta ajatustensa sopusointua; eikö Zinevra ottanut osaa heidän poliittisiin intoiluihinsa? Mikä oli luonnollisempaa, kuin se, että he pakenivat ainoan lapsensa sydämeen? Siihen saakka oli virka vaatinut parooni de Piombon kaiken tarmon; mutta jätettyään toimensa voi korsikalainen omistaa kaiken huomaavaisuutensa puolisolleen ja tyttärelleen. He rakastivat yksinomaan toisiaan, Zinevran sydän kuului isälle, samoin kuin isän hänelle; lopuksi, jos on totta, että me kiinnymme toinen toiseemme enemmän huonoilla kuin hyvillä puolillamme, mukautui Zinevra ihmeteltävästi kaikkiin isänsä intohimoihin.
Siitä johtui tuon kolminaisuuden elämän ainoa puute. Zinevra oli itsepäinen ja kostonhaluinen kuin Bartolomekin nuoruudessaan. Korsikalainen iloitsi kasvattaessaan noita villiä taipumuksia tyttärensä sydämeen, aivan samoin kuin leijona totuttaa pentujaan hyökkäämään saaliinsa niskaan. Tämä kosto oppi näyttikin juurtuneen tyttöön, sillä koskaan ei hän antanut anteeksi isälleen, ja isän oli pakko aina myöntyä hänen tahtoonsa. Piombo piti noita kiistoja lapsellisuuksina; mutta ne synnyttivät tytössä tavan hallita vanhempiaan. Keskellä tällaisia myrskynpuuskia, joita Bartolome mielellään kannusti, sydämellinen sana tai katse riitti rauhoittamaan heidän kiihtyneet mielensä, eivätkä he koskaan olleet lähempänä suudelmaa kuin juuri pahimmin kiistellessään.
Kuitenkin oli Zinevra jo noin viisi vuotta, tultuaan älykkäämmäksi kuin isänsä, välttänyt aina noita tuollaisia pikku kiistoja. Hänen uskollisuutensa, alttiiksiantavaisuutensa ja rakkautensa, jotka voittivat kaikki hänen ajatuksensa, ja hänen ihailtava viisautensa, olivat syrjäyttäneet entiset kinailut; mutta siitä huolimatta oli niistä seurauksena tuntuva haitta. Zinevra eli vanhempiensa kanssa yhä huonosti tehoavassa yhtäläisyyssuhteessa. Lopuksi, tehdäksemme täysin tunnetuiksi kaikki noille kolmelle persoonalle heidän Parisiin tulostaan saakka sattuneet vaiheet, Piombo ja hänen puolisonsa, ollen itse sivistymättömiä, antoivat Zinevran opiskella tahtonsa mukaan. Naisellisia oikkujaan totellen oli hän oppinut kaikki ja unohtanut kaikki, alottaen aina uutta ja jättäen kaikki vuoronsa mukaan, kunnes maalaus tuli ja voitti kaikki. Hän olisi ollut täydellinen, jos hänen äitinsä olisi kyennyt ohjaamaan hänen opetustaan, neuvomaan häntä ja yhdistämään luonnon antamia lahjoja; hänen puutteellisuutensa johtui huonosti tehonneesta kasvatuksesta, jota vanhan korsikalaisen miellytti hänelle antaa.