— Isä sinä satutat minua!
Heti laski isä tyttärensä kunnioittavasti maahan. Zinevra pudisti hymyillen päätänsä, rauhoittaakseen äitiään, ja ilmaistakseen hänelle, että se oli vain viekkautta. Paroonittaren kalpeat kasvot kirkastuivat heti. Piombo hykerteli lujasti käsiään, mikä oli varma merkki hänen tyytyväisyydestään; hän oli saanut tuon tavan hovissa, nähdessään Napoleonin pauhaavan velvollisuutensa laiminlyöneille kenraaleilleen tai ministereilleen. Sittemmin, kun hänen kasvolihaksensa veltostuivat, ilmaisi otsan pieninkin kurttu hyväsydämisyyttä. Silloin oli tuo vanha pari kuin kaksi kitunutta kasvia, jotka vesipisara, pitkän poudan jälkeen taas on herättänyt, eloon.
— Ruualle! ruualle! huudahti parooni, tarjoten Zinevralle leveän kätensä, ja kutsuen häntä rouva Piombellaksi, toinen merkki hänen tyytyväisyydestään, johon tytär vastasi hymyilyllä.
— Ja nyt! sanoi Piombo, nousten pöydästä, tiedätkö, että olet kuukauden ajan viipynyt atelierissa tavallista kauemmin? Näyttää siltä, että pidetään maalaamisesta enemmän kuin meistä.
— Mutta! isä…
— Zinevra valmistaa epäilemättä jotain yllätystä meille, sanoi äiti.
— Olisiko sinulla ehkä taulu tekeillä meitä varten?… huudahti korsikalainen, lyöden käsiään yhteen.
— Kyllä, minulla on kovin paljon työtä atelierissa, vastasi hän.
— Mutta mikä sinun on, Zinevra? Sinä kalpenet, sanoi äiti vuorostaan.
— Ei! huudahti tyttö, tehden päättäväisen eleen, ei! kukaan ei saa sanoa että Zinevra Piombo on valehdellut ainoatakaan kertaa elämässään!