— Mutta ajattele toki, isä, minä en jätä sinua, sensijaan on meitä kaksi rakastamassa sinua, ja sinä tulet tuntemaan miehen, jonka suojelukseen olet minut jättävä. Sinä saat tuta kaksinkertaisesti rakkautta, minulta ja häneltä; häneltä, joka myös olen minä, ja minulta, jossa hän on kokonaan.
— Oi! Zinevra! Zinevra! huudahti vanhus, kädet nyrkkiin puristettuina, miksi et rakastunut silloin, kun Napoleon oli minut totuttanut siihen ajatukseen, ja esitti sinulle herttuaita ja kreivejä?
— He rakastivat minua käskystä, sanoi tyttö. Muuten en tahtonut jättää sinua, ja he olisivat varmasti vieneet minut mukanaan.
— Sinä et tahdo jättää meitä yksin, sanoi Piombo, mutta mennä naimisiin, sehän on selvä ero! Tunnen sinut, tyttöseni, sinä et rakasta enää meitä. — Elisa lisäsi hän, katsahtaen järkytettyyn puolisoonsa, meillä ei ole enää tytärtä, hän tahtoo mennä naimisiin!
Vanhus istuutui, nostaen kätensä ylös, kuin Jumalalta apua pyytäen, sitten vaipui hän kokoon ikäänkuin tuskansa puristamana.
Nähdessään isänsä surun heltyi Zinevran sydän, hän oli odottanut ratkaisua, raivonpuuskia, hän ei ollut asestautunut isällistä hellyyttä vastaan.
— Isäni sanoi hän sydäntä liikuttavalla äänellä, ei, ei koskaan jätä Zinevrasi sinua. Mutta rakasta sinäkin häntä hieman uhrautuen. Jos tietäisit, kuinka paljon hän minua rakastaa! Oo! hän ei saattaisi minulle ikävyyksiä!
— Riittää jo vertailuja! huudahti Piombo terävästi. Ei! minä en voi kärsiä tuota ajatusta, jatkoi hän. Jos hän rakastaisi sinua, niinkuin sinä ansaitset, tappaisi hän minut; ja jos hän ei rakastaisi sinua, tappaisin minä hänet tikarin iskulla!
Piombon kädet värisivät, hänen huulensa värisivät, hänen ruumiinsa värisi, ja hänen silmänsä suitsivat tulta; Zinevra yksin voi kestää hänen katseensa, vastaten samalla tavalla, ja silloin oli tytär isänsä vertainen.
— Oo! rakastaa sinua! kuka on se mies, joka ansaitsee sen? jatkoi hän. Rakastaa sinua kuin isä, eikö se jo ole paratiisielämää? Kuka siis on kylliksi arvokas tulemaan sinun puolisoksesi?