— Se ei riipu yksin minusta, vastasi Zinevra.
— Olen kerskaillut itselleni, jatkoi isä, että Zinevrani on minulle uskollinen kuolemaani saakka, että meidän rakkaudellemme ei ole kilpailijaa hänen sydämessään, että…
— Olenko minä koskaan moittinut sinua ystävyydestäsi Napoleonia kohtaan? sanoi Zinevra. Etkö sinäkin ole rakastanut muuta, paitsi minua? Etkö ole viipynyt useita kuukausia lähetystössäsi? Enkö minä kärsinyt nurkumatta poissaolosi aiheuttaman ikävän? Elämä tyrkyttää ehtoja, jotka täytyy kapinoimatta hyväksyä.
— Zinevra!
— Ei! sinä et rakasta minua itseni tähden, ja sinun moitteesi ilmaisevat suvaitsematonta itsekkäisyyttä.
— Sinä halveksit isäsi rakkautta! huudahti Piombo säihkyvin silmin.
— Isäni, en milloinkaan ole halveksiva sinun rakkauttasi, vastasi Zinevra herttaisemmin kuin hänen vapiseva äitinsä oli odottanut. Sinulla on oikeus itsekkäisyyteesi, niinkuin minulla rakkauteeni. Taivas voi todistaa ettei tytär ole milloinkaan paremmin täyttänyt velvollisuuttaan vanhempiaan kohtaan, kuin minä. Olen pitänyt sitä onnena mitä muut pitävät velvollisuudentäyttämisenä. Viidentoista vuotiaasta saakka olen ollut teidän suojelevien siipienne suojassa, ja tuntenut suurta iloa voidessani luoda päivänpaistetta elämäänne. Olisinko niin kiittämätön, antautuessani rakkauden lumoihin, toivoessani itselleni puolisoa, joka suojelisi minua teidän jälkeenne.
— Haa! sinä lasket isäsi kanssa! huudahti vanhus vapisuttavalla äänellä.
Syntyi pelottava paussi, jonka aikana ei kukaan uskaltanut puhua. Viimein Bartolome rikkoi hiljaisuuden, huudahtaen sydäntä särkevällä äänellä:
— Oi! jää meidän luoksemme, jää vanhan isäsi luo! Minä en voisi kestää sitä, että sinä olisit mieheen rakastunut, Zinevra, kauvan ei sinun tarvitse odottaa vapauttasi…