Niin suuri tahdonlujuus, niin suuren sielunvoiman ilmaisu, masensi kokonaan Piombon; veri virtasi hänen päähänsä; kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi. Zinevra hätkähti, hyppäsi kuin lintu isänsä polville, kiersi kätensä hänen kaulaansa, hyväili hänen tukkaansa, ja huudahti liikuttavalla äänellä:
— Oi! kyllä minä kuolen ensimäisenä! En voisi elää sinun jälkeesi, isä, hyvä isäni!
— Oi! Zinevrani, minun pikku Zinevrani! vastasi Piombo, vihansa haihtuessa kuin jää auringonpaisteessa.
— Olikin jo aika lopettaa, virkkoi paroonitar surullisesti.
— Surkuteltava äiti!
— Oo! "Zinevretta, minun bella Zinevrani!" Ja isä leikki tyttärensä kanssa, ikäänkuin kuusivuotiaan lapsen kanssa, nautti saadessaan riipata hänen hiuksiansa, nosteli häntä ylös niin korkealle kuin jaksoi; hän ilmaisi rakkautensa kuin lapsi. Tytär nuhteli ja suuteli häntä yht'aikaa, ja koitti leikillä saada isän ottamaan Ludvigin vastaan, mutta isäkin laski leikkiä ja kieltäytyi. Ollen toisinaan suuttunut, toisinaan herttainen, tuli tytär kuitenkin tyytyväiseksi lopulta, totutettuaan isänsä; siihen ajatukseen, että hän rakastaa Ludvigia ja menee hänen kanssaan naimisiin. Seuraavana päivänä ei hän enää puhunut rakkaudestaan, lähti myöhemmin atelieriin; ja palasi aikaisemmin, hän hyväili isäänsä enemmän kuin koskaan ennen, näytti olevan täynnä kiitollisuutta, ikäänkuin olisi kiittänyt häntä siitä suostumuksesta, jonka isä hiljaisuudellaan näytti antavan hänen rakkaudelleen. Iltasin soitteli hän kauan, ja huudahti usein:
— Tämä yö-aaria vaatii mies-ääntä! Kahdeksan päivän kuluttua viittasi äiti hänet luokseen ja kuiskasi:
— Sain isäsi myöntymään ottamaan hänet vastaan.
— Äiti! teet minut äärettömän onnelliseksi!
Sinä päivänä oli Zinevralla onni palata kotiinsa Ludvigin käsivarteen nojaten. Silloin poistui upseeri toisen kerran piilopaikastaan. Zinevran useat pyynnöt Feltren herttualle, silloiselle sotaministerille, saavuttivat täyden menestyksen. Ludvig oli juuri kirjoitettu uudestaan upseeriluetteloon. Se oli suuri askel parempaan tulevaisuuteen. Saatuaan rakastetultaan tiedon kaikista niistä vaikeuksista, jotka häntä odottivat paroonin luona, ei nuori pataljoonanpäällikkö uskaltanut tunnustaa, kuinka paljon hän pelkäsi epäsuotuisaa vastaanottoa. Tuo, onnettomuutta vastaan niin rohkea mies, taistelukentällä niin urhoollinen, värisi ajatellessaan sitä hetkeä kun hän astuu paroonin salonkiin. Zinevra huomasi hänen vapisevan, ja tuo pelon aiheuttama mielenliikutus oli hänelle uusi rakkaudentodistus.