Bartolome puristi kätensä nyrkkiin ja iski kamiinin marmorilaattaan:
— Haa! me olemme Parisissa, mutisi hän.
Hän vaikeni, risti käsivartensa, painoi päänsä ales rintaansa vasten eikä virkannut ainoatakaan sanaa enää koko iltana. Ilmaistuaan tahtonsa teeskenteli Zinevra uskomatonta tyyneyttä, hän istuutui pianon ääreen, soitti ja lauloi hurmaavia kappaleita tunteellisuudella ja puoleensavetäväisyydellä, joka ilmaisi täydellistä tahdonvapautta, näyttäen siten kykenevänsä voittamaan isänsä. Vanhus tunsi terävää tuskaa tuosta tyttärensä miltei loukkaavasta menettelystä; hän sai korjata yhden kirpeän hedelmän siitä kasvatuksesta, jonka oli tyttärelleen antanut. Kunnioitus on salpa, joka suojelee niin vanhempia kuin lapsiakin, poistaen edelliseltä harmin, jälkimäisiltä katumuksen tunteen.
Seuraavana päivänä, Zinevra, tahtoessaan mennä tavalliseen aikaan atelieriin, huomasi portin lukituksi, mutta pian hän keksi keinon ilmoittaakseen Luigi Portalle isällisistä rangaistuksista. Lukutaidoton sisäkkö sai kantaa Zinevran kirjeen nuorelle upseerille. Viiden päivän ajan onnistui rakastuneiden vaihtaa kirjeitä, kiitos niiden juonien, jollaisia kaksikymmenvuotiaat niin taitavasti punovat. Isä ja tytär puhelivat harvoin keskenään. Kummallakin oli viha sydämessään, he kärsivät, mutta ylpeästi ja vaiti. Ei ilmestynyt enää yhtään hymynvälkettä Bartolomen kasvoille, milloin hän joutui tekemisiin Zinevransa kanssa. Tytössä oli jotain kesyttämätöntä, kun hän katseli isäänsä, ja nuhteleva ilme näkyi hänen puhtaalla otsallaan; olihan hän antautunut onnellisten ajatusten valtaan, mutta joskus näytti hän tuntevan ankaraa katumusta. Ei ollut vaikea arvata, ettei hän milloinkaan voisi rauhassa nauttia onnesta, joka aiheuttaisi onnettomuuden hänen vanhemmilleen. Bartolomen, niinkuin hänen tyttärensäkin helläluontoisuuden aiheuttamien epäröimisten täytyi kuitenkin alistua ylpeyden ja korsikalaisen kostonhimon alle. Kumpikin yllytti itseään vihaan, ja antautui sokeasti sen valtaan, välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Ehkä kumpikin puoleltaan vielä kerskui itselleen, että toinen tulee väistymään.
Zinevran syntymäpäivänä hänen äitinsä teki, tuon uhkaavaksi muuttuneen epäsovun katkeroittamana, suunnitelmia sovittaakseen isän ja tyttären välit tuon muistopäivän avulla. He olivat kaikki yhdessä Bartolomen huoneessa. Zinevra arvasi äitinsä aikeet hänen kasvoistaan, ja hymyili surullisesti. Silloin tuli palvelija ja ilmoitti kaksi, todistajien seuraamana, saapuvaa notaaria. Bartolome katsoi pitkään sisääntulijoita, joiden jäykin teeskentelevissä kasvoissa oli jotain loukkaavaa tämän kohtauksen kolmen päähenkilön herkille sieluille. Vanhus kääntyi rauhattomana tyttärensä puoleen ja näki tämän kasvoilla voitonhymyn, joka johdatti hänen mieleensä onnettomuuden ajatuksen, mutta hän tekeytyi tyyneeksi ja katseli notaaria rauhallisella uteliaisuudella. Vieraat istuutuivat vanhuksen tekemästä liikkeestä.
— Herra on varmaan hänen ylhäisyytensä parooni de Piombo? kysyi vanhempi notaari.
Bartolome kumarsi. Notaari pudisti päätään, ja katseli tyttöä kauppavahdin ulkokullatulla ilmeellä onnistuttuaan yllättämään velallisen,[11] otti nuuskarasiansa, aukasi sen, otti hyppysiinsä, ja alkoi vetää sisälleen, koitti päästä puheensa alkuun, mutta piti taas taas pieniä pausseja.
— Herra, sanoi hän, olen herra Roguin, tyttärenne notaari, ja me tulemme, — toverini ja minä, — täyttämään lain tahtoa ja — lopettamaan epäsovun, joka — näyttää siltä — on ilmestynyt — teidän ja neidin, tyttärenne välille — ja hänen — tulevasta — avioliitostaan herra Luigi Portan kanssa.
Tämä turhantarkasti lausuttu puhe tuntui luultavasti Mestari Roguinista liian kauniilta, jotta se olisi voitu heti ymmärtää; hän pysähtyi siis, silmäillen Bartolomea jonkunmoisella erityisellä asianajajan ilmeellä, jossa toinen puoli on matelevaisuutta, toinen ylpeyttä. Tottuneina teeskentelemään suurta harrastusta henkilöihin, joiden kanssa tulevat tekemisiin, ottivat notaarit viimein kasvoilleen irvistyksen, jonka he pukevat ja riisuvat aivan kuin virkatoogansa. Tuo, niin helposti keksitty hyvyydennaamio suututti Bartolomea niin, että hän tarvitsi koko tahdonvoimansa, jottei olisi heittänyt herra Roguinia ikkunasta ulos; suuttumus näkyi jo hänen otsallaankin, ja huomattuaan sen sanoi notaari itselleen: — Minäpä näytän taitoni.
— Mutta, herra parooni, jatkoi hän imelällä äänellä, sellaisissa tapauksissa on tehtävämme alussa aina sovittavaa laatua. — Olkaa siis niin herttainen, että kuuntelette minua. — Kuten tiedätte tulee neiti Zinevra Piombo — juuri tänään — ikään, jolloin on tarpeellista tehdä lain määräämät ilmoitukset, jotta tämä avioliitto olisi täydellinen — vanhempien suostumuksen puutteesta huolimatta. Mutta, on tapana perheissä, — jotka nauttivat jonkunmoista kunnioitusta, — jotka kuuluvat säätyläispiiriin, — joilla on joku arvo, — sanalla sanoen, joille on tärkeätä, ettei heidän perherettelönsä tulisi yleisön tietoon, — jotka muuten eivät tahdo vahingoittaa itseään, estämällä kahden nuoren ihmisen tulevaisuutta, (sillä se on itsensä vahingoittamista!) — on tapana, kuten sanoin, — tuollaisten kunnioitettavien perheiden kesken — ottaa huomioon tällaiset asiakirjat, — jotka jäävät, jotka — ovat todisteina epäsovusta, joka — vihdoin lakkaa. — Kun tyttö tulee näin pitkälle, herra, on hänellä liian vakaa aikomus, jotta isä ja — äiti, lisäsi hän kääntyen paroonittaren puoleen, voisivat toivoa hänen alistuvan heidän tahtonsa alle. — Sellaisessa tapauksessa, koska isän tahto ensinnäkin — menettää voimansa — tässä kohdassa, — ja on sitäpaitsi mitätön lain rinnalla, — on luonnollista, että jokainen järkimies, viimeisen kerran kehotettuaan tytärtään, tekee hänet vapaaksi…