Herra Roguin pysähtyi, huomattuaan, että olisi voinut siten puhua vaikka kaksi tuntia, saamatta minkäänmoista vastausta, muuten tunsi hän erikoista liikutusta sen miehen ulkonäöstä, jolle hän koitti selittää mielipiteitään. Bartolomen kasvot osoittivatkin äärimmäistä sisällistä raivoa, hänen otsansa kurtut todistivat julmuutta, samoin kuin ne tiikerimäiset katseet, joita hän heitti notariin. Paroonitar istui mykkänä. Zinevra odotti tyyneenä ja lujatahtoisena; hän tiesi, että notaarin ääni on vaikuttavampi kuin hänen, ja siksi oli hän päättänyt olla vaiti. Kun Roguin lopetti puheensa, muuttui asema niin tukalaksi, että todistajat vavahtivat; ehkä he eivät olleet koskaan tunteneet sellaisen kaamean hiljaisuuden voimaa. Notaarit katsoivat toinen toistaan ikäänkuin neuvotellakseen, nousivat ja siirtyivät yhdessä ikkunan luo.
— Oletteko milloinkaan tavanneet tämänmallista asiatuttavaa? kysyi
Roguin toveriltaan.
— Heiltä ei voi saada sanaakaan irti, vastasi nuorempi. Minä olisin teidän sijassanne rajoittunut vain asiakirjaini lukemiseen. Ukko ei näytä minusta hauskalta, ettekä te voita mitään jos tahdotte keskustella hänen kanssaan…
Herra Roguin luki leimatun paperin, joka sisälsi edeltäpäin laaditun pöytäkirjan, ja kysyi kylmästi Bartolomelta, mikä on hänen vastauksensa.
— Ranskassa löytyy siis laki, joka poistaa isän vallan? kysyi korsikalainen.
— Herra… sanoi Roguin imelällä äänellään.
— Joka ryöstää tyttären isältään?
— Herra…
— Joka vie vanhukselta hänen viimeisen lohtunsa?
— Herra, tyttärenne kuuluu teille vain…