Hän koitti vetää puolisonsa käden sydämelleen, mutta veti viimeisen henkäyksensä. Kaksi lääkäriä, pappi ja muutamia naapureita astui sisään, tuoden mukanaan kaikkea mitä pariskunta olisi tarvinnut. He pitivät tullessaan suurta melua, mutta astuttuaan huoneeseen ja nähtyään mitä sisällä oli, pidättivät he henkeäänkin.
… Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui, istuivat Bartolome ja hänen puolisonsa vanhanaikaisissa nojatuoleissaan, suuren kamiinin kahden puolen. Kello näytti keskiyötä, jo pitkän aikaa olivat he kärsineet unettomuutta. Sillä hetkellä olivat he vaiti, kuin kaksi uudestaan lapseksi tullutta vanhusta, jotka katseleva kaikkea, mutta eivät näe mitään. Heidän autioita, mutta muistorikasta huonettaan valaisi yksi ainoa pian sammuva lamppu. Ilman ritisevää takkavalkeaa olisi huoneessa ollut pimeä. Eräs heidän ystävistään oli juuri poistunut ja tuoli, jolla hän oli istunut, oli vanhusten välillä. Piombo oli katsellut tuolia useamman kuin yhden kerran, ja tuntui kuin olisi se tapahtunut omantunnon soimauksesta, sillä se oli Zinevran tuoli. Elisa Piombo tarkasteli vakoillen puolisonsa kasvonilmeitä. Vaikka hänen onnistuikin usein arvata korsikalaisen tunteet ei hän siinä kuitenkaan aina menestynyt, hänen kasvoillaan oli väliin niin uhkaava ilme, väliin taas niin surullinen, että paroonittaren oli mahdoton lukea tuon kummallisen sielun ajatuksia.
Voittivatko tuon tuolin herättämät muistot Bartolomen? Loukkasiko häntä nähdä vieraan käyttävän sitä ensimäistä kertaa tyttärensä jälkeen? Oliko hänen anteeksiantonsa aika tullut, tuo niin kauan odotettu aika?
Tällaiset ajatukset risteilivät Elisa Piombon mielessä. Kerran, koittaessaan saada puheen kääntymään Zinevraan, oli puolisonsa julmistunut niin, ettei hän uskaltanut enää toista kertaa yrittää.
Pohjatuuli paiski lumihöytäleitä ikkunaruutuja vastaan sellaisella voimalla että se kuului sisälle asti. Zinevran äiti painoi päänsä ales salatakseen kyyneleensä mieheltään. Huokaus kohosi vanhuksen rinnasta, Elisa katseli häntä, hän näytti surulliselta, äiti rohkeni toisen kerran kolmessa vuodessa puhua tyttärestään.
— Jos Zinerva kärsii kylmästä! huudahti hän. — Ehkä hänellä ei ole ruokaa.
Kyynel vierähti korsikalaisen silmistä.
— Hänellä on lapsi, eikä hän voi antaa sille ravintoa, hänen maitonsa on loppuun kuivunut! jatkoi äiti toivottomana.
— Hän saa tulla! hän saa tulla! huudahti Piombo. Rakas lapseni! sinä olet voittanut minut.
Äiti nousi seisomaan, lähteäkseen hakemaan tytärtään. Silloin ovi aukeni kolisten ja mies, jonka kasvoilla ei ollut enää mitään inhimillistä, ilmestyi heidän eteensä.