— Isäni, katso minun poikaani, kaimaasi! huudahti Zinevra houreissaan.
— Oo enkelini! rauhoitu, äänteli Luigi, suudellen häntä; me näemme vielä kirkkaita päiviä.
Tuo ääni ja hyväily tyynnyttivät häntä vähän.
— Oi Ludvigini! jatkoi hän, katsoen kiinteästi puolisonsa silmiin, kuuntele minua. Minä tunnen pian eriäväni tästä maailmasta. Kuolemani on luonnollinen, sillä olen kärsinyt liian paljon; muuten vaatii niin suuri onni, kuin minulla on ollut, korvauksensa. Niin, Luigini, rauhoitu. Olen niin onnellinen, että jos voisin taas alkaa elämäni, valitsisin saman kohtalon. Olen huono äiti: surkuttelen sinua enemmän kuin lastani. — Lastani! huokasi hän.
Kaksi kyyneltä vierähti hänen kuolevista silmistään, ja lujasti pusersi hän ruumista rintaansa vasten, turhaan koittaen saada sitä uudestaan lämpenemään.
— Anna hiukseni isälleni muistoksi hänen Zinevraltaan, jatkoi hän.
Sano hänelle, etten milloinkaan syyttänyt häntä…
Hänen päänsä nojautui puolisonsa käsivarteen.
— Ei, se on mahdotonta, että sinä kuolisit! Lääkäri tulee heti. Meillä on leipää. Isäsi antaa anteeksi. Tulevaisuus on selvänä edessämme. Jää luoksemme, sinä, kauneudenenkeli!
Mutta tuo uskollinen ja rakastava sydän alkoi kylmetä, vaistomaisesti käänsi Zinevra silmänsä rakastettunsa puoleen, vaikkei voinutkaan enää tuntea häntä. Hän tiesi Luigin olevan vieressään, sillä yhä lujemmin puristi hän puolisonsa jääkylmää kättä, ja näytti ponnistelevan pysyäkseen jyrkänteen reunalla, jonne hän uskoi putoavansa.
— Rakkaani, sanoi hän viimein, olet kylmä, heti puhallan minä sinuun lämmintä henkeä.