Upseeri antoi Luigille jonkun määrän ja lupasi toimittaa loput myöhemmin. Onneton naurahti suonenvetoisesti kun sai pivonsa kultarahoja täyteen, juoksi läähättäen kotiinsa ja huudahteli vähän väliä:
— Zinevra! minun Zinevrani!
Oli jo hämärä kun hän saapui kotiin. Hän kulki aivan hiljaa peläten säikähdyttävänsä vaimoansa. Viimeiset, ikkunasta kajastuvat auringonsäteet sammuivat Zinevran kasvoille hänen nukkuessaan tuolilla, lapsi sylissään.
— Herää, sieluni mun, sanoi hän, huomaamatta lapsensa kummallista asentoa.
Kuullessaan tuon äänen raotti surkuteltava äiti silmiään, katsahti Luigïin ja hymyili, mutta Luigi päästi ilonsa ilmauksen ilmoille ja näytti hänelle kultarahojaan. Zinevra naurahti tahtomattaan, mutta kiljasi äkkiä kaamealla äänellä:
— Ludvig! lapsi on kylmä!
Hän katsahti lapseensa ja pyörtyi: pikku Bartolome oli kuollut. Luigi otti vaimonsa syliinsä, vetämättä lasta hänen käsistään, jotka pitivät sitä luonnottomalla voimalla, ja juoksi hakemaan apua, saatuaan taakkansa sänkyyn.
— Jumalan tähden! huusi hän portaissa vastaantulevalle isännälle, minulla on kultaa, mutta lapseni on kuollut nälkään, äiti seuraa kohta perässä… auttakaa minua!
Toivottomana palasi hän vaimonsa luo, antaen isännän ja muutamien naapurien huolehtia kaikesta muusta.
Viskattuaan kultansa lattialle, oli Luigi polvistunut vaimonsa sängyn viereen.